Ken Gammelgård tuntee Ruotsin vammaispolitiikan tilanteen perin juurin. Hän on työskennellyt 16 vuotta liittosihteerinä Ruotsin vammaisten etujärjestö DHR:ssä. Nimi tulee sanoista delaktighet (osallisuus), handlingskraft (toimintakyky), rörelsefrihet (liikkumisvapaus).

Gammelgård tekee päivittäin töitä julkisen mielipiteen ja edunvalvonnan eteen vammaispoliittisissa kysymyksissä.

– Muutin Ruotsiin vuonna 1999, ja paljon on muuttunut 26 vuodessa. En pysty tarkkaan vertaamaan Ruotsin ja Suomen vammaispolitiikan eroja, mutta sen voi sanoa, että tilanne on kiristynyt molemmissa maissa.

Kysyimme Gammelgårdilta ajankohtaisia kysymyksiä vammaisten ihmisten oikeuksien toteutumisesta Ruotsissa. 

Missä asioissa olisi Ruotsissa vielä kehittämistä? 

– Huolestuttavaa on oikeusturvan tila. Kun vammainen henkilö saa kielteisen päätöksen ja päättää hakea muutosta, ei yksityishenkilöllä ole kunnon oikeusturvaa. Hän ei saa riittävästi apua, jos ei ole varaa palkata juristia. Hallintoviranomaiset voivat tukeutua useampien juristien apuun. Oikeusistuimilla ei ole vammaispalvelujen erityiskysymysten tuntemusta, jolloin omia oikeuksia on vaikea ajaa. Niinpä ylivoimaisesti suurin osa päätöksistä ratkotaan viranomaisten hyväksi. 

Onko suhtautuminen esteettömyyteen erilaista Suomessa ja Ruotsissa? 

– Ruotsissa oli pitkään hyvä rakennuslaki, mutta vuosi sitten tulivat voimaan uudet säännökset, jotka merkitsivät takapakkia aiempaan. Esteettömyyttä koskevat yksityiskohtaiset erityissäännökset asuinrakentamisessa poistuivat. Rakennuttaja voi nyt suurilta osin itse määrittää, mitä tarkoittaa esteettömyys.

– Vielä ei ole paljon kokemuksia siitä, miten asiat käytännössä järjestyvät, mutta esteettömyyden pelätään vähenevän. Valvontavastuu on kunnilla. Kuntakentältä on tullut kuitenkin viestiä, että rakennusvalvonnalla ei ole riittävästi resursseja eikä asiantuntemusta. Tämän vuoksi on vaikeaa seurata esteettömyyden toteutumista. 

Miten liikuntavammaisten kuljetuspalvelut on hoidettu Ruotsissa? Suomessa kuljetuspalveluista on herännyt paljon kritiikkiä.

 – Murheenkryyni se on Ruotsissakin. Kuljetuspalvelut kyllä kilpailutetaan. Yritys ei voi saada niitä hoidettavaksi, ellei kuljettajilla ole riittävää koulutusta vammaiskuljetuksista. Siitä Ruotsissa ollaan aika tarkkoja. Kuitenkaan kaikkina vuorokaudenaikoina kuljetuksia ei saa, ja kuljetusten tilausajat ja odotusajat ovat pitkiä. Tilanne tosin vaihtelee paljon kunnittain. Tilattuja kuljetuksia on jäänyt myös saapumatta, mutta jos kuljetusyritys tekee niin toistuvasti, sopimus voidaan purkaa.

– Mahdollisuus liikkua ilman esteitä on perusihmisoikeus, mutta se ei ole meille Ruotsissa tänä päivänä itsestäänselvyys. Esimerkiksi yhdelläkään kaukoliikenteen matkoja tarjoavalla bussiyhtiöllä ei ole esteettömiä busseja. 

Millä mallilla on vammaisten työllistyminen Ruotsissa?

– Se on toinen murheenkryyni. Asiassa on muun muassa hallinnollisia ongelmia. Esimerkiksi työvoimaviranomaisilta kestää usein jopa vuoden ratkaista, myönnetäänkö tuen hakijalle tai potentiaaliselle työnantajalle jonkin tyyppistä työllistämistukea. Sinä aikana työpaikka menee jollekulle muulle, kun työnantaja ei voi odottaa päätöstä niin pitkään. 

Kuinka hyvin järjestyy henkilökohtainen apu tarvitsijalle?

– Henkilökohtaisen avun myöntäminen on tiukentunut olennaisesti. Tarpeet lasketaan minuuteissa ja perustarpeiden kohdalla halotaan hiuksia: mikä on perustarve, mikä ei?

– Yritysten osuus henkilökohtaisen avun tuottajana on noussut roimasti tällä vuosituhannella, ja kuntien osuus on laskenut samalla. Valitettavasti yritysten joukossa löytyy epärehellisiä yrittäjiä. Heitä kiinnostaa vain ryövätä yhteiskunnalta rahaa ja laiminlyödä avuntuotanto.

Teksti Tapio Rusanen, kuvat Ken Gammelgårdin kotialbumi