Naisen sormet liikkuvat vimmaista tahtia näppäimistöllä. Kasvoille nousee tuskainen irvistys. Hän ähkäisee – ja kirkaisee. Jostain on laskeutunut käsi hänen olkapäälleen.

Kohtaus sopisi jännitysnäytelmään, mutta yhtä mahdollinen se on kirjailija Kaisa Viitalan työhuoneessa. Kirjoittaessaan hän on niin syvällä toisessa maailmassa, että kahvikupposta vaimolleen tuova aviopuoliso Sami voi säikäyttää rouvan pahanpäiväisesti.

Toinen maailma sijaitsee tällä hetkellä 1700-luvun Skotlannissa, jonne sijoittuu suuren suosion saanut Nummien kutsu -sarja. Sarjan kahta ensimmäistä osaa, Klaanin vieraana (2024) ja Klaanin suojeluksessa (2025), on myyty lyhyessä ajassa liki 25 000 kappaletta painettuina, e-kirjoina ja äänikirjoina. Viitala työstää jo kahta seuraavaa osaa.

Skottien lumoama

Viitala ei seikkaile nummilla ensimmäistä kertaa, saati muodin oikusta. Hän rakastui Skotlantiin jo lapsena isoveljensä sarjakuvien äärellä. Siitä lähtien hän on ahminut tietoa ja kirjoittanut maasta.

Tuottelias kirjailija julkaisi ensimmäisen romaaninsa 13-vuotiaana Kaisa Ikolana. Koulutukseltaan hän on historiantutkija. Nykyään päivätyö on Herättäjä-Yhdistyksessä viestintäsuunnittelijana. Kokopäiväinen historiantutkijan työ osoittautui ihmisiä rakastavalle naiselle liian yksinäiseksi.

– Kyllä äiti tiesi, kun hän sitä jo aikanaan epäili, naurahtaa Viitala.

Salakuljetettua asennekasvatusta

Nummien kutsu -kirjat ovat seikkailuromaaneja, joita on höystetty romantiikalla. Viitalaa kiitetään loistavasta tarinankerronnasta ja juonenjuoksutuksesta. Myös miehet ovat löytäneet hänen teoksensa.

Viihteen sisään on ujutettu painavaa asiaa ”sellaiseen karkkipaperiin käärittynä, että se nielaistaan huomaamatta”. Päähenkilö Agnes kävelee kepin avulla ja tekee näkyväksi sen, millaista on elää vammaisena tervejalkaisille rakennetussa maailmassa.

Samalla Viitala muistuttaa, ettei ole olemassa ”vammaiselämää”, vaan arkea, juhlaa, iloa, huolia ja rakkautta liikuntakyvystä riippumatta.

Agnesin haasteet ovat Viitalallekin arkea. Hänen oman liikuntarajoitteensa syynä on harvinainen luustosairaus osteogenesis imperfecta. 
Se tekee luustosta hauraan ja kropasta lyhytkasvuisen. Viitalan heikoin kohta ovat reisiluut, joihin on elämän varrella tullut useita kipeitä murtumia.

– Agnes on ”puolipahimmoinen”, kuten minäkin. Hän pystyy liikkumaan, mutta vaikeasti, kipuillen ja apuvälineiden turvin. Vammattomilla on usein se kuvitelma, että on vain täysin vammattomia ja sitten pyörätuolin käyttäjiä, eikä mitään siltä väliltä. Meitä omin jaloin, mutta apuvälineiden avulla, liikkuvia ei juuri muisteta esimerkiksi esteettömien reittien suunnittelussa.

Kehuja ja kummastelua

Liikuntavammaiset ovat kiitelleet kirjan realistisuutta, vammattomat silmiä avaavaa kerrontaa.

– Yksi sydäntä lämmittävä palaute tuli väliaikaisesti kyynärsauvat saaneelta lukijalta. Hän kertoi oppineensa kirjastani, miten portaissa liikutaan niiden kanssa. Apuvälinekeskuksen ohjeet eivät olleet auenneet.

Niitäkin on, joiden mielestä hyvän kirjan uskottavuuden syö vammaisen päähenkilön parisuhde. ”Eihän sellaista voi olla”, he väittävät.

– Nämä asenteet ovat pettymys ja järkytys. Kuinka tällainen ihminen selviää, jos hänen elämäänsä tulee jotain, itselle tai läheisille? Vammaisten vähemmistöön voi kuka tahansa päätyä yhdessä silmänräpäyksessä.

Arvokas oppi

Viitala kiittää iäkkäinä kuopuksensa saaneita vanhempiaan kasvatuksesta, joka on kantanut elämän haasteissa. Kodin tärkein oppi oli se, että jokainen ihminen on yhtä tärkeä.

– Meinaan räjähtää, kun joku murehtii muiden mielipiteitä ja miettii, voiko tehdä näin tai pukeutua noin. Arvostakaa ihmiset itseänne, hyvänen aika.

Hannu-veli luki Viitalalle ja heidän kehitysvammaiselle Maria-sisarelleen valtavan paljon. Kirjat ja sittemmin kirjoittaminen pelastivat monet päivät ja viikot, joina Viitala makasi sairaalassa tai joutui jäämään kotiin, kun kaverit viilettivät ulkona.

– Reisiluuni tuettiin ydinnauloilla, mikä säästi monelta murtumalta. Nauloja piti vaihtaa pidempiin kasvuni tahtiin, joten leikkauksia ja sairaalapäiviä oli paljon. Kavereita kyllä oli, mutta esimerkiksi pyörällä en voinut ajaa. Se rajoitti.

Kirjoittaessa ei koskaan ollut tylsää – kuten ei ole edelleenkään. Hyvällä itsetunnolla varustettu pikkutyttö ei pelännyt lähettää tekstiään kirjoituskilpailuun tai kustantajalle.

Kilpailusta tuli voitto ja kustantajalta sopimus, joka sai sitten jatkoa rivakkaan tahtiin.

Luovuuslakko

Lapsuus- ja nuoruusvuosinaan Viitala julkaisi 15 romaania. Sitten hän valmistui yliopistosta ja työllistyi tilaushistorioiden pariin.

– Se oli vaihe, jolloin pidin kirjailijan titteliä rasitteena. Kirjoitin vain asiaa, en mitään luovaa tekstiä. Ajattelin romaanien kirjoittamisen syövän ammatillista uskottavuuttani.

Noihin vuosiin osui myös Samin tapaaminen ja avioituminen.

– Sami luulikin saaneensa normaalin naisen, hän nauraa.

Luovan kirjoittamisen pariin Viitala palasi vasta, kun löysi mukaan käsityöyhteisöön 2000-luvun alkupuolella. Hän hoksasi, että menossa oli sellainen ihmisiä yhdistävä käsityöbuumi, josta pitäisi olla kirja. Koska kukaan ei ollut sellaista kirjoittanut, hän kirjoitti.

– Kustantaja ei kuitenkaan kiinnostunut käsikirjoituksesta. Silloin ajattelin, etten kustantajaa tarvitsekaan, vaan julkaisen tarinan verkossa.

Käsityöblogissaan hän ”myi” kirjaa siten, että pdf-tiedoston sai luettavakseen, kun teki jonkin hyvän työn.

Yhteisö paisui ja halusi yhä lisää luettavaa. Ja Viitala kirjoitti. Blogissa hän julkaisi myös kauan sitten laatikon pohjalle jääneet Betty-käsikirjoituksensa ja kirjoitti niille kirjakaupalla jatkoa, luku kerrallaan julkaistuna.

– Se oli todella irtiottoa arjesta, mukavaa ja mielekästä kirjoittamista. Yhteisö eli vahvasti mukana, antoi palautetta ja mietti juonenkäänteitä.

Kustantaja rohmusi tekstejä

Eräänä päivänä sivuille löysi myös tanskalainen kustantaja, Saga Egmont. Viitala sai puhelun kustantajan Suomen toimistolta. Se oli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai oikeastaan Viitala uskoo, että Taivaassa puuhasteli pari viikkoa aiemmin kuollut, rakas ja viisas äiti.

– Hän oli tainnut keskustella siellä kirjoistani pääjohtajan kanssa.

Viimeisten viiden vuoden aikana kustantaja on julkaissut kaiken Viitalan tuotannon, myös nuoruusvuosina kirjoitetut kirjat uusina painoksina.

– Kun lähes kaikki aiempi tuotanto alkoi olla kansien välissä, tuli haikeus ja tarve alkaa kirjoittaa lisää. Silloin sai alkunsa Nummien kutsu -sarja.

Viitala halusi testata markkina-arvonsa ja lähestyi nyt muita kustantajia. Karisto oli nopea.

Liikuntavammaisen päähenkilön luomisen teki ajankohtaiseksi se, että Viitalan oma vamma on viime vuosina äitynyt pahemmaksi.

– Murrosiän jälkeen se oli pitkään rauhallisessa vaiheessa. Hormonitoiminta suojasi. Viime vuosina on tullut pari pahaa murtumaa ja isoja leikkauksia, joiden jälkeen kunto ei ole enää palannut ennalleen.

Ikävää harvinaissairaan arkea on se, ettei Viitala ole saanut toiseen reiteensä uutta ydinnaulaa viimeisimmässä leikkauksessa.

– Jos olisin tullut siinä pyynnössä kuulluksi, uskaltaisin nytkin liikkua ilman apuvälineitä.

Parasta on, jos voi auttaa

Samaan aikaan kun liikkuminen on vaikeutunut, kirjamarkkinoilla Viitalan vauhti on vain kiihtynyt. On kirjailijavierailuja ja haastatteluja. Uusien teosten työstämistä helpottaa kirjailija-apuraha, jonka turvin Viitala tekee tällä hetkellä 80-prosenttista työaikaa.

Ja onneksi on Sami. Ymmärtävä, kannustava aviopuoliso, joka toimii myös kirjojen oikolukijana, tilaisuuksien valokuvaajana ja antaa asioihin tarvittaessa miesnäkökulmaa.

Tänäänkin varmasti joku jossain sukeltaa Viitalan luomaan maailmaan viihtymään – tai ehkäpä pakoon huolia, murheita ja yksinäisyyttä. Sen ajatteleminen tekee valtavan nöyräksi.

– Mikä on sen suurempi asia kuin pystyä auttamaan toista ihmistä elämänmatkallaan ja jopa kestämään vaikeita aikoja?

Teksti: Minna Saloranta

Kuvat: Krista Luoma