Loska lentää, kun Sofia Valkonen kelaa pyörätuoliaan ripein ottein Hämeenlinnan ammattikorkeakoulun (HAMK) pihassa.

– Lähdin opiskelemaan sosionomiksi, koska pitkään järjestömaailmassa vapaaehtoisena toimineena se tuntuu eniten omalta jutulta, Valkonen kertoo.

Vähälumisen alkutalven jälkeen räntäsade tuntuu kirjaimellisesti märältä rätiltä kasvoja vasten. Hymyilevää Valkosta tämä ei tunnu paljon häiritsevän.

– Aina en ole päässyt perille asti, kun lumiolosuhteet ovat olleet niin haastavat. Silloin olen todennut, että voimavarat eivät vain riitä lähteä edes yrittämään, Valkonen sanoo.

Lähiopintoihin Hämeenlinnaan Valkonen kulkee nykyisin omalla autollaan kotipaikkakunnaltaan Tampereelta. Hän ei luota siihen, että pääsee julkisilla perille. Bussipysäkkien korkeudet vaihtelevat, pyörätuolirampit jäätyvät, eikä kuljettajien ja kanssamatkustajien apuun voi aina luottaa.

– Se ei vaan toimi. Kesällä on ihan eri juttu, kun rampitkin toimivat hyvin.

Valkosen kanssa jutellessa tulee nopeasti selväksi, että itse pärjääminen on tärkeä juttu. HAMKissa raskaiden palo-ovien avaaminen onnistuu helposti, vaikka usein joku ryntääkin apuun pyörätuolikulkijan nähdessään. Valkosta tällainen käytös hieman nyppii, vaikka hän ymmärtääkin hyvän tarkoituksen.

– Ei siinä ole mitään ihmeellistä, että avaan itse ovet, käyn kaupassa, imuroin ja pyyhin pölyt ja ruokin kissat, hän kuittaa hyväntuulisesti.

Hämeenlinnaan puolivahingossa

Sosionomiksi opiskeleva Valkonen olisi saanut opintopaikan myös kotipaikkakunnaltaan, mutta opintopaikkaa vastaanottaessa kävi möhläys.

– Oletin aluksi, että pisteeni eivät olleet riittäneet Tampereen ammattikorkeakouluun, Valkonen kertoo.

Valkonen oli ehtinyt ottaa opintopaikan vastaan Hämeenlinnasta, kun pääsykoetulokset tulivat Tampereelta. Pisteet olisivat riittäneet, mutta yhden opintopaikan vastaanottamisen jälkeen vaihtoa ei enää voinut tehdä.

Tapansa mukaan Valkonen näkee asiassa hopeareunuksen.

– Täällä on hyvä opetuksen taso ja paljon työelämäkumppaneita.

Muulla kuin omalla kotipaikkakunnalla opiskellessa myös kallisarvoiset verkostot kasvavat, mikä on Valkosen mielestä hyvä juttu.

Diagnoosi vuonna 2020

29-vuotias Valkonen on aktiivinen järjestö- ja yhdistysvaikuttaja ja monessa mukana. Hän kuuluu esimerkiksi Suomen Ehlers-Danlos -yhdistyksen (SEDY) hallitukseen ja toimii kokemusasiantuntijana sekä vertaistukijana vammais- ja harvinaissairaiden yhteisössä.

Valkosella diagnosoitiin Ehlers-Danlosin syndrooma vuonna 2020. Kyseessä on sidekudossairaus, jossa on 13 eri alatyyppiä.

– Minulla on ollut tämä lapsesta asti, mutta sitä lähdettiin tutkimaan vasta, kun 19-vuotiaana oireet alkoivat pahentua. Nykyisellään diagnoosini on hypermobiili EDS, mutta tutkimukset ovat päällä. Ei ole vielä ihan tarkkaa tietoa siitä, olisiko kyseessä sairauden klassinen muoto.

Pyörätuolia Valkonen on käyttänyt kolmisen vuotta.

– Menin pitkään kepeillä ja sitten vielä rollaattorin turvin. Olen saanut aika monta selkävammaa, jotka ovat vaurioittaneet hermoja. Se on haastanut kävelyä, hän kertoo.

Esteettömyys on huomioitu

Valkosen opiskelupaikassa esteettömyys on otettu hyvin huomioon.

– Täällä on toimivat hissit, joiden kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa. Yleensä opintoni ovat kakkos- tai kolmoskerroksessa. Täällä on matalaa, eli ei ole vaikeaa ylittää kynnyksiä.

–Kaikki opetukseni on tässä yhdessä rakennuksessa, joten minulla ole kokemusta muista rakennuksista. Mutta kampus on saanut ison esteettömyyskartoituksen muutama vuosi sitten, ja täällä on tehty tosi paljon hyviä muutoksia.

Pienenä miinuksena Valkonen mainitsee, että invavessojen WC-paperit oli sijoitettu seinille niin, että ne eivät olleet kaikkien saavutettavissa. Palautteen antamisen jälkeen vessojen lattioille laitettiin tornit, joihin WC-paperi nykyisin asetetaan.

Luokkahuoneissa Valkonen kertoo olevansa ”reipas etupenkin istuja”. Reippaan asenteen lisäksi syynä on se, että luokan takaosaa siirtyminen vaatisi joka kerta kalusteiden siirtelyä.

– Koen, että sekä minulle että muille on helpompaa, että istun edessä. Ja kun olen vielä turvallisuusnäkökulmasta ajatteleva ihminen, tulipalotilanteessa minun olisi helpompi lähteä poistumaan luokan etuosasta kuin jos olisin perällä, Valkonen sanoo.

Paraurheilusta jaksamista arkeen

Opintojen ja työn vastapainona Valkonen on viimeiset pari vuotta harrastanut aktiivisesti pyörätuolikoripalloa seurajoukkue BC Nokian riveissä sekä syksystä 2025 lähtien maajoukkueringissä.

Oman haasteensa tuo se, että Valkonen pelaa sekajoukkueissa.

– Miesten ja naisten fysiikkaerojen takia minun täytyy pitää itseni kovassa kunnossa, että pysyn miesten tahdissa. Mutta aina olen pysynyt, ja olen päässyt kehittymään!  

Kovan kontaktin lajissa on läsnä loukkaantumisen vaara. Esimerkiksi sormet voivat jäädä pyörätuolien väliin. Rämäpäistä Valkosta tämä ei haittaa.

–  Edut korvaavat haitat, ehdottomasti!

Etuja onkin lukuisia:

– Ilman tätä harrastusta keskivartalon hallintani ja käsieni käyttö olisi todennäköisesti paljon huonompaa, ja olisi enemmän ongelmia toimintakyvyssä.

Harrastuksessa on myös sosiaalinen puoli, joka on Valkoselle tärkeä.

– Paljon puhutaan vähemmistöstressistä. Minulle on iso henkireikä, että saan olla omieni parissa. Harrastuksessa ei ole toimintakykynormatiivisuutta, johon törmää omassa arjessa enemmän. Meillä kaikilla on jokin liikuntavamma tai rajoite, mutta sen ei anneta haitata, Valkonen sanoo.

Olennainen taito

Urheillessaan Valkonen oppi myös pyörätuolin käyttäjälle oleellisen taidon.

– Olin käyttänyt tuolia vuoden, mutta en osannut keulia ennen kuin harjoittelin pyörätuolikoripalloa. Keskivartalon hallinta ja ylipäätään tuolin käyttö paranivat harjoitellessa niin paljon, että aloin keulimaan. Siitä on paljon hyötyä arjessa, joten senkin takia suosittelen paralajeja.

Keuliminen auttaa kynnysten ylityksissä ja loivassa alamäessä. Kun keskivartaloa jännittää ja painopistettä hienovaraisesti siirtää, pääsee liikkumaan turvallisesti takapyörien varassa.

–  Hitaasti keuliessa on pienempi riski, että esimerkiksi epätasaisuuden vuoksi kaatuu rinteessä eteenpäin. Ehdin jarruttaa nopeammin ja hallitummin. Eli keulimisesta on muutakin hyötyä kuin että se on siistin näköistä. Kannattaa opetella!

Valkosen rämäpäisestä asenteesta kertoo myös se, että hän lähtee mukaan asioihin, jotka joku pyörätuolin käyttäjä saattaisi jättää tekemättä.

Kerran Valkonen kaatui melko rajusti liikuntatunnilla. Käynnissä oli hyvinvoinnin edistämisen opintojakso, ja tunnilla pelattiin polttopalloa.

– Koska osaan kaatua oikein, vetää itseni etukenoon ja leuan rintaan, minulle ei sattunut mitään, Valkonen toteaa.

Ei tarvetta tukitoimille 

Samanlaisella päättäväisyydellä Valkonen tasapainoilee opintojen ja työelämän sekä oman kuntoutuksensa kanssa.

– En itse asiassa tiedä, millaisia tukitoimia voisin saada. Olen opiskellut sillä asenteella, että jatkan näin niin kauan kuin pärjään opinnoissani. Itselläni on sellainen olo, että jaksan, pysytyn ja arki pyörii.

Valkonen joutuu pohtimaan harjoittelupaikan valinnassa esteettömyyttä.

– Edellinen harjoittelupaikka, jossa olin kolmisen viikkoa ikäihmisten kanssa, oli esteetön. En kokenut siellä mitään haasteita. Välillä vähän ärsyttää, että kaikki paikat eivät ole esteettömiä. Olen myös avoin antamaan rakentavia kehitysehdotuksia.

Muille opiskelua harkitseville liikuntavammaisille Valkosella on selkeä viesti:

– Jos yhtään tuntuu siltä, että esimerkiksi sosionomia voisi olla oma ala, älä laita esteeksi sitä, että joudut käyttämään apuvälinettä. Älä kuuntele, mitä muut sanovat. Jos haluat tehdä ihmisten parissa töitä, pystyt siihen varmasti.

Valkonen toivoo, että opintojen jälkeen hän työllistyy järjestökentälle.

– Nimenomaan ammattilaisena, hän lisää.

IT INFO

Sofia Valkonen

• 29-vuotias sosionomiopiskelija.
• Asuu Tampereella puolisonsa kanssa.
• Harrastaa pyörätuolikoripalloa BC Nokian joukkueessa sekä maajoukkueessa.
• Toimii aktiivisesti esteettömyyden ja saavutettavuuden puolestapuhujana sekä järjestö- ja vertaistukityössä, muun muassa Suomen Ehlers–Danlos -yhdistyksen hallituksessa.
• Lemmikkeinä kaksi kissaa, Hattivatti ja Tahmatassu