Näyttelijä Pekka Heikkisellä on kädet täynnä töitä. Viimeisimpänä hän on esittänyt toista pääroolia Samuel Beckettin näytelmässä Leikin loppu. Heikkisen arkea helpottaa nyt myös nelijalkainen apuväline, avustajakoira Hali. 

– Oli minulla kerran sellainenkin vaihe, että pohdin tämän ammatin jättämistä. Palo teatterin lavalle ja kameran eteen oli kuitenkin niin vahva, että ne ajatukset lähtivät päästä yhtä nopeasti kuin sinne tulivatkin.

– Kun onnettomuus vei minut pyörätuoliin, olin vasta 28-vuotias. Olisin ehtinyt vielä kouluttautua vaikka lääkäriksi tai insinööriksi. Mutta minulle oli itsestään selvää, että näitä hommia jatkan.

Näin kertoo näyttelijä Pekka Heikkinen, 55, ammatinvalinnastaan kohtalokkaan moottoripyöräonnettomuuden jälkeen. Kolarin jälkeen kului vain neljä kuukautta siihen, että Heikkinen näytteli taas. Hän jatkoi silloin Hovimäki-sarjan kuvauksia.

– Käsikirjoitusta muutettiin sen verran, että puu kaatui päälleni. Erilaisin tempuin, muun muassa paljon lähikuvia käyttämällä, vammautumiseni häivytettiin katsojilta.

Vammautumisesta on nyt 27 vuotta. Sinä aikana Heikkiselle on kertynyt rooleja niin teatterissa, televisiossa kuin elokuvissa. Jos joskus on ollut töiden kanssa hiljaisempaa, hän on valmistanut oman esityksensä.

Utajärven poika 

Pekka Heikkisen juuret ovat Oulujoenlaaksossa, Utajärvellä. Kaverinsa innostamana hän päätyi ensin Oulun ylioppilasteatteriin ja sieltä Helsingin ylioppilasteatteriin. Polte päästä näyttämölle oli kova ja johtopäätös oli selvä: alan koulutusta pitää saada.

– Teatterikorkeakoulun pääsykokeissa nuoren miehen itsetunto parin ylioppilasteattereissa vietetyn vuoden jälkeen oli korkealla. Omasta mielestäni osasin mitä vaan.

Ensi yrittämällä koulun ovet eivät avautuneet, mutta toisella kyllä. Kurssikavereita olivat mm. Elina Knihtilä, Veera Kiiskinen, Tommi Raitolehto, Miia Nuutila ja Jerry Mikkelinen.

Legendaarinen Jouko Turkka ei enää tuolloin ollut koulun johdossa, mutta hänen oppinsa elivät: monet opiskelijat halusivat näytellä ”hien ja fyysisyyden kautta”.

Heikkinen oli 26-vuotias, kun hän jätti teatterikorkeakoulun taakseen. Töitä löytyi heti Tampereen Työväenteatterista, jossa hän ehti näytellä kaksi vuotta ennen kaupungin keskustassa sattunutta moottoripyöräonnettomuutta.

Vammautuminen ei ole estänyt Heikkisen työtä näyttelijänä, vaikka se on tuonut mukanaan omat sivumausteensa. Työtä löytyi tv-sarjoista, kuten Seitsemän, Harvoin tarjolla, Sata lasissa, Taivaan tulet. Heikkinen esiintyi myös teatterin lavalla esimerkiksi Espoon kaupunginteatterissa ja Kiasma-teatterissa.

Eikä Heikkinen tyytynyt pelkkään näyttelemiseen vaan hän debytoi myös ohjaajana. Ensimmäisen ohjaustyönsä hän teki jo vuosi kolarin jälkeen.

Poika syntyi ja tahti hiljeni

Vuonna 2006 Pekka Heikkisen elämässä tapahtui suuri muutos, kun hänelle ja hänen puolisolleen syntyi poika.

– Silloin ajattelin, että menemistä pitää rauhoittaa ainakin siihen asti, kun poika menee kouluun. Olin niin monelta kaverilta kuullut, kuinka lapset olivat yhtäkkiä kasvaneet ­isoiksi ilman, että näyttelijävanhemmat olisivat paljon ehtineet heidän kanssaan viettää aikaa.

– Minusta oli kiva seurata pienen miehen varttumista, ja pidin ihan mielelläni taukoa työelämästä.

Kun Heikkisen poika tuli kouluikään, palasi isä suunnitelmiensa mukaisesti näyttämötaiteen pariin. Sen jälkeen produktioita on riittänyt.

Jos joskus on ollut työrintamalla hiljaisempaa, on Heikkinen valmistanut monologeja yhteistyössä kirjailija-ohjaaja Heikki Huttu-Hiltusen kanssa. Ensimmäinen koko illan monologi näki päivänvalon vuonna 2013. Esityksen nimi oli Näillä mennään ja sen pohjana Heikkinen käytti oman elämänsä tapahtumia.

– Monologit kirjoitan, ohjaan ja näyttelen itse. Lamput ja muut rekvisiitatkin on keikoilla usein hoidettava itse. Hyvällä tuurilla saan jonkun markkinoimaan esitystä ja ellen saa, markkinoin itse.

Monologeja rupesi syntymään parin vuoden välein ja välillä Heikkinen näytteli isommissakin produktioissa.

– Viimeiset neljä esitystä olen tehnyt tamperelaisen Teatteri Siperian kanssa. Se on siitä erikoinen teatteri, että sillä ei ole omia tiloja vaan esityksiä on milloin missäkin.

Siperian ja Kansallisteatterin yhteistyönä valmistui myös Samuel Beckettin Leikin loppu. Siinä Heikkinen näyttelee toista pääroolia, ja toista näyttelee irakilaistaustainen Bakr Hasan. Esitys on saanut kiittäviä arvioita.

– Sitä on esitetty viime keväänä Kansallisteatterissa, jossa esitykset myös jatkuvat ensi keväänä. Tampereella Finlaysonin alueen vanhimmassa rakennuksessa, ”vooningissakin” näytelmää on esitetty.

Nyt Heikkinen ja Bakr Hasan valmistelevat yhdessä myös täysin uutta näytelmää.

Nelijalkainen ”apuväline”

Pekka Heikkisellä on aina ollut koira. Mutta kun se ennen oli ”vain” koira, niin nyt hänellä on oikea avustajakoira. Labradorinnoutajan nimi on Hali.

– Koirasta on apua kahdella tavalla. Ensinnäkin se on taitava auttamaan käytännön tilanteissa monella tapaa. Toiseksi se on oiva apu pitämään mielenterveyden kunnossa. Se on ympärivuorokautinen kaveri, oikeastaan jo osa identiteettiäni.

Hali tuo Heikkiselle pudonneet esineet suussaan käden ulottuville. Ei tarvita kuin pyyntö, ja nelijalkainen avustaja hoitaa homman.

Hali ymmärtää myös rahan päälle:

– Käsittämättömintä on, että se osaa nostaa kolikonkin lattialta. Miten se sen tekee, noin teknisesti, on minulle täysi arvoitus.

Heikkinen turvautuu liikkuessaan pyörätuolin eteen nostettavaan, sähkömoottorilla toimivaan ajolaitteeseen.

– Sillä pääsee ulkona aikamoista vauhtia ja ylämäkeenkin. Maalla se on aivan ykköslaite.

Monet teatterit esittäytyvät nykyisin esteettöminä, mutta varsinkin vanhoissa rakennuksissa esteettömyys koskee ennen muuta katsojia. Pyörätuolilla liikkuvalla näyttämölle kapuaminen voi yhä olla vaikeaa.

– Luiskia on rakenneltu projektikohtaisesti tarpeen mukaan. Kerran pyörätuoliini hitsattiin kahva, jota vääntämällä se muuntui sängyksi.

– Kun tulen töihin teatteriin, jossa ennen en ole töitä tehnyt, katson yleensä ensimmäiseksi, mihin kuorma-autot purkavat tavarat. Yleensä sitä kautta pääsee pyörätuolillakin kulkemaan.

Vaikka Heikkinen esiintyy näyttämöllä useimmiten pyörätuolissa istuen, on hänellä yksi pyrkimys yli muiden:

– Pitää näytellä niin syvästi, että katsojan tietoisuudesta se pyörätuolikin häipyy niin haluttaessa olemattomiin. On vain näyttelijä, lava ja teksti. 

Teksti Esa Tuominen, kuvat Usva Torkki