Aallon harjalta syvyyksiin
Kaamea olotila. Valoisan, sosiaalisen ja kaikkea uutta uhkuvan kesän jälkeen iski syksy. Näissä nahkoissa istuvalle se tiesi tällä kertaa palelua, aloitekyvyttömyyttä ja mielen alakuloa.
Sattuneista syistä jouduin palaamaan myös omaan onnettomuuteeni ja siitä selviytymiseen. Yritin auttaa äitiä, jonka poika oli halvaantunut. Sössin mielestäni siinäkin. Hermokivut herkistyivät matalapaineista ja kylmän sateisista ilmanmuutoksista.
Järkyttävää, kun pää oli tyhjä ja luuria ei juuri jaksanut nostaa. Eli kännykän pistin lentotilaan, pois pelistä. Oma kroppa sähköistyi, olin kuin allergisoitunut kaikille ylimääräisille kolauksille.
Itse asiassa se syvin kuoppa alkoi hammaslääkärin vastaanotolla. Lääkäri oli sinänsä helläkätinen – ei satuttanut puudutuksen ansiosta. Uusi ilmiö oli kovien, suusta aivoihin syöksyvien äänien vaikutus. Eli porauksen, sirklauksen ja suhinoiden takia koko kroppani jähmettyi. En pystynyt pikkusormeani pyöräyttää ilman että koko kroppani hermojärjestelmä joutui hälytystilaan. Jostain syystä podin myös viikon pientä kuumetta.
Ensimmäinen kerta, kun huusin rakastamalleni fyssari Tommille, että v---u kun vitu--aa olla vammainen! Pahimpina päivinä pohdiskelin myös tapaa päästä pois tästä ruumiini ja laidoitetun sänkyni vankilasta.
Luovuus ei kukkinut eikä tietokoneen valo tehnyt hyvää. Oli tyhjä olo – pelästyin, että olenko tässä maailmassa ihan tarpeeton. Tai se kuuluisa taakka, jota niin monet liikuntakyvyttömät tuntevat olevansa. Palasin mielessäni lähikuukausien taakse.
Heinäkuussa, puoli vuotta kestäneen byrokratian jälkeen sain ajan maankuululla Meilahdahden kipuklinikalla. Epäävänä lausuntona oli aluksi se, ”että olette käyneet klinikalla jo vuonna 2007 eli vielä ei voi olla asiaa ko. yksikköön” (haloo, siitä on 10 vuotta aikaa!).
Pyristelin, hain lähetteitä terveyskeskuksesta – ja lopulta pääsin kiputohtorin luo. Kysyin aivojen kuvantamisesta ja pääkoppani kipu-urien käsittelystä mikrokirurgisin keinoin. Samoin tiedustelin neuropaattisten särkyjen torjumisesta kipupumpun avulla. Mitä vastasi lekuri? ”Voi kuulkaa, nyt kysytte ihan väärältä henkilöltä. Minä en tiedä kuin Baklofen-pumpun”. Sen tiesin toki itsekin. Baklofen on spastisuutta loiventava systeemi, vatsan peitteiden alle asennettava laite kaukosäätimineen. Henkilökohtaisesti siihen ei ole ollut tarve, koska jalkani ja selkäni eivät sätki kuin kovassa virtsatieinfektiossa.
Lopputulos tunnin istunnosta oli se, että vaihdetaan dosetin sisältö. Enimmäkseen olin nappaillut mielestäni hyviä luontaistuotteita, kuten magnesiumia, B-12 -vitamiinia, biotiinia sekä probiootteja eli maitohappokapseleita. Joskus nivelrikkoon myös eettisesti tuotettua hainrustoa ja vihersimpukkaa sisältäviä pillereitä. Kaikki ne olivat vastapäätä istuvan tohtorin valkotakin mukaan ”mustia hevosia”.
Mitä tilalle? Laadittiin lääkelista, jossa esimerkiksi omasta mielestäni paras yöhön soveltuva ja unen takaava nukahtamispilssi kiellettiin. Määrättiin esimerkiksi uusi mielialalääke ja iltaisin otettava kipulääke ja entiset rohdot pois. Vähitellen ja kärsivällisesti piti nostaa annostuksia määräyksien mukaan. Tällä kertaa yritin olla kiltti tyttö ja sietää mahdolliset sivuvaikutukset.
Siinä vaiheessa, kun menetin itselleni niin tärkeän unien näkemisen ja näkökykyni hämärtyi, lopetin ensimmäisen sinivalkoisen puikulan nappaamisen. Toiseksi lopetin taas tuhmana tätinä uuden keltaisen kipulääkkeen, joka herätti minut hengen haukkomiseen. Kolme kertaa yössä suu kuivui kohinalla ja sydän sykki liian tiheään tahtiin. Nou tänks.
Palasin vanhoihin cocktaileihini. Jälleen nukun 7-8 tuntia yöunia, ja siedän tietokoneen sinivaloa ja sähköä, juon paheksuttua valkoviiniä uhmapäissäni - pystyn elämään! Käyn itse vihapuhetta – suht käytetty termi nykyään - pääkopan ja kroppani välillä. Kumpi määrää?
Omasta mielestäni olisin ihan kiva rullis, jos istuskelisin ilman vaivoja ja saisin osallistua esimerkiksi pyörätuolissa istuvan näyttelijä Pekka Heikkisen Lause-nimiselle kiertueelle.
pirjo.kauppinen@hotmail.com