Ajattelen, että olen saanut elää vammaisena ihmisenä hyvässä historian kohdassa, sanoo Tuula Paasivirta.

Paasivirran rönsyilevään elämänpolkuun on kuulunut monia rooleja, kuten pappi, kirjallisuusterapiaohjaaja, toimittaja ja kriisityöntekijä. Kaikkia rooleja on yhdistänyt halu olla läsnä toiselle ihmiselle elämän vaikeissa paikoissa.

Nyt työelämä on jäänyt Paasivirran elämässä taka-alalle. Pian 70-vuotiaana hän kertoo olevansa juuri nyt hyvässä iässä.

– Hyvän ikäisen ihmisen elämään kuuluu muistelu. Se on tärkeä asia. Voi muistella esimerkiksi sitä, millaista vammaisen ihmisen elämä oli lapsena. Oltiinko paljon sairaalassa? Minkälaisessa koulussa oltiin? Miten opettajat suhtautuivat? Maailmahan on muuttunut paljon.

Muistellaan siis ensin vähän.

Maatilan lapsi

Tuula Paasivirta syntyi, kuten hän tapaa sanoa, hämäläisen perunapellon laidalla. Hän kasvoi maanviljelijäperheessä, ja ajan tapaan lapsetkin auttoivat töissä.

Siitä ei poikettu siksi, että Paasivirralla on CP-vamma ja näkövamma.

– Olen jälkeenpäin monta kertaa sanonut, että se on hyvä malli kasvaa. En ole koskaan ajatellut, että en voi tehdä jotain, koska olen vammainen. Se ajatus ei edes tule välttämättä perheestä, vaan on sisäsyntyinen asia, Paasivirta pohtii.

Joskus vammaisuudesta kuuli kuitenkin tökeröitä kommentteja.

– Kansalaiskoulussa opettaja kirjoitti lukukausitodistukseen, että minut on vapautettu liikunnasta rakennevian vuoksi. Ei nykyään saisi noin sanoa. Siitähän tehtäisiin iltapäivälehteen lööppi.

Ensimmäinen näkövammainen pappi

Paasivirta aloitti teologian opinnot vuonna 1988 – samana vuonna, kun naispappeus hyväksyttiin. Myöhemmin hänestä tuli Suomen ensimmäinen näkövammainen naispappi.

– Olen kokenut, että elämä on vienyt tiettyyn suuntaan. Joku saattaa ajatella, että olen hyvin määrätietoinen ihminen, mutta en ole oikeasti suunnitellut mitään tarkkaan, Paasivirta toteaa.

Paasivirran ura on ollut monipuolinen. Hän on työskennellyt useissa rooleissa ja seurakunnissa sekä välillä keksinyt itse itselleen sopivia palkkatöitä.

– Olen tehnyt paljon pitkiä virkasuhteita sekä silppua ja pätkiä, mutta aina on ollut töitä. Olen saanut elää mielenkiintoisen elämän. Jos olisin ollut yhdessä seurakunnassa 26 vuotta, se ei ehkä olisi ollut niin hyvä vaihto­ehto. Vahvuuteni on kyky asettua olemassa oleviin oloihin.

Kaikkia rooleja yhdistää kuitenkin yksi asia.

– En halua johtamispaikoille, vaan minua kiinnostavat ruohonjuuritaso ja ihmisten tarinat. Haluan olla edes hiukan avuksi, jos voin.

Yksi Paasivirralle tärkeä teema on köyhyys. Hän on Kuka kuuntelee köyhää? -verkoston perustaja­jäsen ja ollut mukana Euroopan köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisessa verkostossa.

– Tällä hetkellä maamme hallituksen päätökset ahdistavat. Minua kiinnostaa, miten voi vaikuttaa epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja ihmisen hyvinvointiin.

Läsnä vaikeissa tilanteissa

Työssään Paasivirta on ollut läsnä ihmisille myös äärimmäisen vaikeissa tilanteissa. Hän teki seurakunnassa kriisityötä esimerkiksi vuonna 2002, kun Myyrmannin ostoskeskuksessa räjäytettiin pommi, joka surmasi seitsemän ihmistä.

– Kriisissä olevalle on tärkeintä, että toinen ei pakene siitä tilanteesta, vaan kestää olla läsnä, Paasivirta pohtii.

Vaikeampaa on kohdata pitkäkestoinen trauma.

– Oikeastaan vaikeinta on se, jos ihminen on vammautunut esimerkiksi 30 vuotta sitten, eikä hän ole päässyt siitä vieläkään eteenpäin. Sellaista ihmistä on vaikeampi auttaa kuin akuuttisessa kriisissä olevaa.

Nyt Paasivirta on vanhuuseläkkeellä, mutta jatkaa keikkapappina ja tekee yhä toimittajan, kriisityöntekijän ja viestinnän töitä.

Kun hän katsoo elämäänsä taaksepäin, hän näkee siinä selkeän kaaren: lapsuudessa vammaisten oikeudet olivat monin tavoin heikommat. Sitten tilanne parani. Nyt hän näkee merkkejä kehityksen kääntymisestä:

– Luultavasti vammaisten ihmisten elämä kiristyy tulevaisuudessa.

Tätä hän tarkoitti sanoessaan, että on saanut elää hyvässä historian kohdassa.

Vertaistuki tuo voimaa

Paasivirta asuu Itä-Helsingissä yksin, mutta ei koe olevansa yksinäinen.

Hän kuitenkin pohtii, että monelle eläkkeelle jääminen on kova paikka, kun sosiaalinen kanssakäyminen vähenee. Häntä siirtymässä auttoi se, ettei hän lopettanut kaikkia työtehtäviä ja luottamustoimia kerralla, vaan on yhä monessa mukana.

– Eläkeläiset aina sanovat, että he ovat niin kiireisiä, ja olen kyllä huomannut saman. Miten sitä ehti ennen käydä töissä? Paasivirta pohtii.

Vertaistuki on tuonut iloa uudessa elämänvaiheessa. Paasivirta on löytänyt vammaisten naisten järjestö Rusetti ry:n kautta hyvän ikäisten naisten ryhmän, jossa tavataan ja vaihdetaan ajatuksia.

– Se on hyvän mielen ryhmä ja vertaistukea parhaimmillaan. Arvostan tällä hetkellä sellaista paljon. Kaikki ovat samassa veneessä, eikä tarvitse jännittää.

Paasivirta kannustaa muitakin iäkkäitä ihmisiä tekemään ja vaikuttamaan.

– Voimavarojen mukaan voi miettiä, mikä kiinnostaa. Jos vaikka eläkeläis- tai vammaisjärjestö kiinnostaa, niin katso, mitä toimintaa heillä on. Meillä Rusetissakin on paljon Teams-tapaamisia.

Hän kannustaa myös pitämään kiinni ihmissuhteista ja elvyttämään niitä.

– Olen ottanut viime aikoina yhteyttä joihinkin vanhoihin ystäviin. Olemme tavanneet enemmän kuin aiemmin.

Ikääntymiseen liittyy myös pelkoja. Paasivirta pohtii välillä, mitä tapahtuu, jos hän joutuu hoitokotiin.

Vamma ja ikääntyminen muodostavat myös yhdistelmän, josta tiedetään melko vähän.

– Voisi sanoa, että ihminen ikääntyy, mutta vamma nuortuu. Aihetta ei ole kauheasti tutkittu, mutta CP-vammaan liittyy joitain ikääntymisen tuomia myöhäisoireita. Miten silloin erottaa, mikä on niin sanottua normaalia ikääntymistä?

Ikääntymisessä on kuitenkin myös paljon hyvää.

– Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän välitän siitä, mitä muut ajattelevat, Paasivirta toteaa.

Teksti Milja Keinänen

Kuvat Antti Yrjönen