Anu Laakso kävelee ruotsinlaivan käytävää kahden pienen tyttärensä kanssa. Heidän takanaan kulkee toinen lapsiperhe, ja pian kuuluu lapsen ääni:

– Tuolla on pieni aikuinen.

Anun esikoislapsi kääntyy ja sanoo:

– Niin on, se on meidän äiti.

Tamperelainen Anu Laakso, 49, on aina tiennyt haluavansa äidiksi. Polku vanhemmuuteen ei silti ole ollut aivan suora.

– Olin aiemmin pitkässä pari­suhteessa, mutta kumppanini ei halunnut lapsia. Meillä oli hyvä elämä yhdessä, ja olin jo hyväksynyt ajatuksen, ettei minusta ehkä koskaan tulisi äitiä.

Itselliseksi äidiksi?

Parisuhde päättyi lopulta eroon. Silloin Anulla nousi pintaan ajatus, voisiko itsellinen äitiys olla hänelle mahdollista. Ystäväpari oli käynyt hedelmöityshoidoissa, ja heidän kokemuksensa rohkaisivat Anua varaamaan ajan yksityiselle vastaanotolle.

– Koska olen lyhytkasvuinen, ennen hoitojen aloittamista tutkittiin muun muassa keuhkojeni tilavuus ja sydän. Haluttiin varmistua, ettei raskaus olisi terveydellisesti liian suuri riski. Missään vaiheessa minulle ei kuitenkaan tullut tunnetta, että lyhytkasvuisuus olisi este äitiydelle. Tämä kerrottiin myös hedelmöitysklinikalla.

Ensimmäinen raskaus alkoi IVF-hoidolla siirretyllä alkiolla, mutta päättyi keskenmenoon raskausviikolla 16.

– Kätilön rohkaisevat sanat ovat jääneet mieleen. Hän sanoi, että on valitettavaa, että näin tapahtui. Koita silti jatkaa hoitoja heti, kun mahdollista. Tuntui erittäin hyvältä, että ammattilainen uskoi mahdollisuuteeni tulla äidiksi.

Keskenmenon jälkeen Anulle tehtiin lisätutkimuksia, joissa haluttiin varmistaa, ettei mitään vakavaa estettä uudelle raskaudelle olisi. Niitä ei ollut, ja hoitoja voitiin jatkaa.

– Se oli aika raskasta aikaa. Piti odottaa tuloksia, käydä verikokeissa ja pettyä monesti. Jokainen menetetty kuukausi tuntui vaikealta, varsinkin kun ikää karttui koko ajan. Mietin, että onnistuukohan tämä koskaan.

Koronapandemia keskeytti hoidot useaksi kuukaudeksi.

– Ajattelin silti, että kaikki kortit pelataan loppuun asti. Halusin olla varma, että olen yrittänyt kaikkeni.

Anun läheiset kulkivat hänen rinnallaan ja kannustivat silloin, kun oma usko horjui.

Vuonna 2021 syntyi Anun esikoinen, Hilma.

– Kun sain hänet syliini, se tuntui samaan aikaan epätodelliselta ja huikealta. Voiko tämä olla totta? Samalla tuntui siltä, että tätä olen aina halunnut.

Hilma on nyt 5-vuotias, eläväinen ja iloinen lapsi.

– Hilma tykkää jutella kaikille. 
Metsäretkellä meitä vastaan tuli lenkkeilijä, ja Hilma halusi kertoa, että olemme tässä metsäretkellä.

Haave toisesta lapsesta

Hilman syntymän jälkeen pakastettuja alkioita ei ollut enää montaa jäljellä. Uuden hoitokierroksen aloittaminen ei aluksi tuntunut Anusta realistiselta, mutta haave toisesta lapsesta alkoi kuitenkin itää.

– Päätin, että kokeilen ne alkiot, jotka ovat vielä jäljellä.

Hilman pikkusisko Selma syntyi pari vuotta myöhemmin. Hedelmöityshoitojen alkaessa uudelleen moni asia oli jo tuttua. Psykologikäynnit ja alkuvaiheen arvioinnit oli tehty ensimmäisen hoitokerran yhteydessä, joten niitä ei enää tarvittu. Toinen raskaus oli myös henkisesti helpompi.

– Ensimmäistä raskautta varjosti sitä edeltänyt keskenmeno. Pelkäsin silloin loppuun saakka, että jotain menee pieleen. Selmaa odottaessani ajattelin, että minulla on jo yksi lapsi. Kaikki sen jälkeen on ekstraa.

Luovat ratkaisut auttavat

Anu Laakson mukaan hänet on kohdattu terveydenhuollossa hyvin.

– Moni ammattilainen sanoi, ettei ole aiemmin tavannut lyhytkasvuista odottajaa. He ovat olleet aidosti kiinnostuneita.

Lapsiperheen arjessa lyhytkasvuisuus näkyy monissa tilanteissa. Julkisissa tiloissa hoitotasot ovat nenän korkeudella. Vaipan vaihtaminen ei onnistu kauppakeskusten wc-tiloissa, koska myös pesupisteet ovat liian korkealla. Kahviloista ja kaupoista voi puuttua luiskat. Kotona ratkaisut löytyvät luovuudella.

– Meillä vaipanvaihtopaikka on ollut sängyllä. Imettäessä olen kasannut tyynyjä tueksi, koska käsivarsieni voimat eivät ole riittäneet pitkään kannatteluun.

Viranomaisilta saatavan avun kanssa on jatkuvaa kamppailua.

– Pirkanmaan hyvinvointialue leikkasi henkilökohtaisen avun tunteja 25 prosentilla vedoten siihen, että osa tarpeesta kuuluisi lapsiperheiden kotipalvelun vastuulle. Kotipalvelussa taas katsotaan, että kyse on henkilökohtaisesta avusta.

Kahden palvelun väliset tulkinnat ovat johtaneet siihen, että Anun tapaus on menossa hallinto-oikeuteen.

Anun mielestä raskainta ei ole lopulta byrokratia, vaan se, että joku taho määrittelee hänen puolestaan, mikä on hänelle välttämätöntä.

Yksi periaate on Anulle tärkeä.

– Lapseni eivät ole avustajiani. Heidän tärkein tehtävänsä on olla lapsia, leikkiä ja kasvaa. Meillä on äiti-tytär-suhde.

Tutki erilaisia vaihtoehtoja

Anun mukaan vammaiset ihmiset eivät saa tarpeeksi tukea silloin, kun he pohtivat perheen perustamista. Tietoa löytyy usein vain, jos osaa itse etsiä ja tietää, mitä kysyä.

– Palvelujärjestelmässä pitäisi ymmärtää paremmin, että jokaisen vammaisen arki on omanlaisensa.

Vanhemmuudesta haaveileville ihmisille Anulla on kehotus.

– Jos tunnet edes pientä paloa vanhemmaksi, tutki kaikki mahdolliset vaihtoehdot ennen kuin luovut unelmastasi.

Teksti Outi Gylden

Kuvat Usva Torkki