Liikuntaharrastus vaatii sitkeyttä ja tuuria alkaen siitä, että saa liikuntaan sopivan apuvälineen. Sen tietää Valtion liikuntaneuvoston pääsihteeri Toni Piispanen, joka sattuu olemaan myös pyörätuolikelauksen paralympiamitalisti.

Paraurheilua seuraava kansa tuntee Toni Piispasen pyörätuolikelaajana: kultaa tuli Lontoon paralympialaisista ja Tokiosta vuonna 2020. Viime vuoden Pariisin kisoista oli tuomisina hopea- ja pronssimitalit.

Harvempi tietää, että 49-vuotias Piispanen on koko urheilu-uransa ajan tehnyt myös toista uraa valtion liikuntahallinnon parissa. Viimeiset kaksi vuotta hän on toiminut Valtion liikuntaneuvoston pääsihteerinä. Liikuntaneuvosto on opetus- ja kulttuuriministeriössä toimiva asiantuntijaelin. Se arvioi suomalaista liikuntapolitiikkaa ja valtionhallinnon toimenpiteitä liikunnan alueella.

– Lisäksi herätämme keskustelua liikunta-alaan liittyvistä epäkohdista, Piispanen selittää.

Liikkuminen lisää itsenäisyyttä

Toni Piispasen missio elämässä on nyt edistää kaikkien liikkumista, liikunnan harrastamista ja urheilua. Ura huippu-urheilijana päättyi Pariisin paralympialaisiin.

Liikuttamiseen hänellä on hiukan toisenlainen näkökulma kuin monella muulla liikuntahallinnon ammattilaisella, sillä vammauduttuaan karatenäytöksessä 32 vuotta sitten hän on liikkunut pyörätuolilla.

Piispanen tietää kokemuksesta, että liikunnan harrastaminen ei ole kaikille yhtä helppoa. Silti hän haluaisi saada kaikki liikkeelle – kunkin elämään sopivalla tavalla.

Vammaisten ja toimintarajoitteisten ihmisten kohdalla syitä liikkua on vielä lisää. Piispanen huomauttaa, että heidän kohdallaan hyvässä kunnossa pysyminen vaikuttaa suoraan kykyyn elää itsenäistä elämää ja tehdä sellaisia asioita, joita tekee mieli.

– Haluan päästä käymään kaupassa niin, että se on ihan vaan kaupassakäynti, ei mikään suoritus, Piispanen sanoo.

Hän muistaa hyvin tilanteensa vammautumisen jälkeen. Kunto oli huonompi, joten autoon pakkautumiseen meni monta minuuttia.

– Nyt ei mene minuuttiakaan, että siirryn pyörätuolista autoon, kasaan tuolin ja nostan sen hauiskäännöllä kartanlukijan paikalle. Lähteminen on helppoa.

Vammainen tarvitsee liikaa onnenkantamoisia

Huippu-urheilijan lihasvoimaa on tietysti hyvä ihailla. Toni Piispanen korostaa, että hänen tiensä ei ole ollut helppo. Se on vaatinut ”reiän päässä” – siis sen, että Piispanen on ollut valmis panostamaan urheiluun kaiken.

Kun hän oli onnettomuutensa jälkeen kuntoutuslaitoksessa, siellä vieraili eri lajien edustajia, jotka houkuttelivat kokeilemaan treenejä. Piispanen lähti katsomaan pyörätuolirugbyharjoituksia ja sai kokeilla pelituolia.

– Se oli kertalaakista mahtavaa, hän kuvaa.

Tämän jälkeen vaadittiin ainakin kolme onnenkantamoista. Ensinnäkin teini-ikäisen Piispasen vanhemmat selvittivät harrastusmahdollisuuksia. Toiseksi silloinen asuinkunta Hollola lupautui kustantamaan rugbytuolin.

– Se on tosi harvinaista. Kunnat harvoin ymmärtävät, että tavallisella pyörätuolilla urheileminen on kuin käskisi vammatonta pelaamaan sulkapalloa kumisaappailla, Piispanen sanoo.

Rubgykentälle tai ratakelaamaan ei edes pääse ilman asianmukaista apuvälinettä. Hyvä kelaustuoli maksaa Piispasen mukaan tuhansia euroja.

Kolmanneksi Piispasella oli se järjetön into. Hän perusti parin kaverin kanssa Lahteen pyörätuoli­rugbyseuran. Harjoituksiin hän pääsi, koska hänellä oli käytössään auto.

Kokemus kuvaa sitä, millaisia esteitä vammaisen liikuntaharrastajan eteen kasautuu: apuvälineitä puuttuu ja ne ovat kalliita, harrastuspaikat vaativat sitkeää selvittelyä ja niihin pääseminen puolestaan joustavia kuljetuksia. Suomessa voimassa olevan liikuntalain yksi lähtökohta on yhdenvertaisuus, mutta sen toteutuminen vaatii jatkuvaa työtä.

– Jo apuvälineen kustantaminen vaikuttaisi ihmiseen tosi pitkällä tähtäimellä. Hän voisi saada harrastuksesta elämäänsä tärkeän kiintopisteen ja kaveriporukan, Piispanen huomauttaa.

Yhdenvertaisuus edistyy koko ajan

1980-luvulta alkaen isommissa kunnissa työskenteli valtion tuella erityisliikunnanohjaajia. Nykyään monella tavallisellakin liikunnanohjaajalla on soveltavan liikunnan osaamista.

– Toimintarajoitteisten mahdollisuudet harrastaa liikuntaa ovat muutaman vuosikymmenen takaiseen verrattuna paljon paremmat, sanoo Toni Piispanen.

Hänestä liikunnan yhdenvertaisuutta tukee parhaiten niin sanottu kaksoisstrategia. Se tarkoittaa, että toimintarajoitteiset otetaan ensisijaisesti mukaan valtavirran liikuntaan: kuntosaleille, ryhmäliikuntatunneille ja niin edelleen. Heidän erityistarpeensa otetaan siellä huomioon.

Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Juoksuryhmä ei sovi pyörätuolilla liikkuvalle. Tällaisessa tapauksessa tarvitaan toista reittiä, eli soveltavaa liikuntaa.

Muutamissa urheiluseuroissa vammaiset huomioidaan Piispasen mukaan jo hyvin. Hän mainitsee, että ainakin Turun seudun kenttäurheilijat ja Espoon Tapiot ovat hankkineet tai hankkimassa esimerkiksi kelaustuoleja, jotka auttavat harrastuksen alkuun.

– Jotta tämä olisi laajemmin mahdollista, kuntien pitäisi tulla hankinnoissa seurojen tueksi.

Huippu-urheilu ja virkaura oli tiukka yhdistelmä

Piispanen halusi opiskella liikuntaa jo yläasteikäisestä saakka. Vammautuminen vaikutti niin, että liikuntahallinnosta tuli luontevin valinta.

Rankkaa on ollut se, että treenit ovat odottaneet häntä joka ilta töiden jälkeen väsymyksestä riippumatta. Rugby vaihtui vuonna 2010 pyörätuolikelaukseen.

Arvokisoissa paineet ovat olleet kovat, sillä vain palkintopalli on taannut pysymisen rahallisen tuen piirissä. Piispanen on laskenut, että huipulla pysyminen vaati noin 40 000 euroa vuodessa. Se on maksettava pitkälle omasta pussista.

Nyt kelaustuoli on laatikossa Piispasen ulkovarastossa. Se on majaillut siellä siitä asti, kun mitalisti palasi Pariisin paralympialaisista. Lopettamisajankohta oli päätetty jo vuosia aiemmin. Nälkää ei jäänyt.

– Nykyään nautin siitä, että saan liikkua omaksi ilokseni. Käyn käsipyöräilemässä ja kuntosalilla ja ulkoilen paljon vaimon kanssa, Piispanen kertoo.

Jotkut ovat kysyneet, aikooko entinen huippu-urheilija nyt ryhtyä valmentajaksi. Vastaus kertoo muustakin kuin Piispasesta – nimittäin paraurheilun tilasta Suomessa.

– Valmennettavia ei ole. Meillä on pitkän tien käyneitä huippuja ja sitten aloittelevia urheilijoita, mutta siinä kakkostasolla ei ole juuri ketään, Piispanen harmittelee.

Syynä on kaikki se, mistä hän on nyt puhunut: viitoitettua reittiä paraurheilijaksi ei Suomessa ole. Urheiluseuroihin tarvitaan Piispasen mielestä paljon lisää mahdollisuuksia toimintarajoitteisille liikkujille.

– Täytyy olla niin, että kun soitat seuraan ja sanot, että haluaisit alkaa kelaamaan, sieltä sanotaan, että tervetuloa.

Teksti Laura Pörsti, kuvat Antti Yrjönen