Vireillä oleva vammaislakien uudistustyö huolestuttaa Invalidiliittoa
Teksti: Kirsi Maunula
Invalidiliitto on päässyt sosiaali- ja terveysministeriön pyynnöstä kommentoimaan vireillä olevaa vammaislakien uudistustyötä. Niin kutsuttu VALAS-uudistus on huolestuttanut Invalidiliitossa erityisesti vaikeavammaisten henkilöiden subjektiivisten, välttämättömien palveluiden osalta. Uudistustyön edetessä yksi selkeä epäkohta uudessa lakiluonnoksessa pysyy, nimittäin vaikeavammaisuus-termin puuttuminen uudesta tekstistä.
Mikä lausunnolle tulleessa versiossa on suurin ongelma fyysisesti vammaisten ihmisten kannalta, Invalidiliiton lakimies Elina Akaan-Penttilä?
– Suurin ongelma on, että ilman vaikeavammaisuuden käsitettä kaikille annetaan yhdenvertaisuuden nimissä samaa, saman verran. Tämä johtaa siihen, etteivät palvelut kohdistu yksilöllisen tarpeen mukaan. Haluamme vammaispalveluilla edistää tosiasiallista yhdenvertaisuutta, joka edellyttää vaikeimmin vammaisten kohdalla oikeutta saada tarvettaan vastaavasti enemmän apua. Tämä on positiivista erityiskohtelua, joka ei toteudu ellei sitä ole turvattu lailla, Akaan-Penttilä selventää.
– Lakiuudistus tuo saman lain alle kaikki hyvinkin eri tavalla vammaiset ihmiset. Haasteeksi voi muodostua se, miten sosiaalialan ammattilaisten työssä voidaan ylläpitää erityisosaamista erilaisten toimintakyvyn rajoitteiden arvioimiseen. Esimerkiksi vaikea kehitysvamman arvioiminen edellyttää erilaista ammatillista osaamista kuin pelkän fyysisen liikuntavamman arvioiminen toimintakyvyn, palvelutarpeen ja sopivien palvelujen räätälöimiseksi, Akaan-Penttilä avaa.
– Lisäksi laki ei turvaisi nykyisen lain tavoin ensisijaisesti vaikeimmin vammaisten ihmisten palveluita. Kun puhutaan vain vammaisista, lopputuloksena voi olla vammaisten välisen yhdenvertaisuuden asemesta epätasa-arvo. Silloin eniten apua tarvitsevat vaikeavammaiset eivät saisi riittäviä ja välttämättömiä palveluita.
Mitä tämä voisi merkitä käytännössä vammaisen ihmisen arjessa?
Otetaan esimerkki.
Pirkko tarvitsee vaikean vamman takia apua ympäri vuorokauden. Koska kunta antaa yhdenvertaisuuden perusteella kaikille hakijoille apua 40 tuntia viikossa, Pirkko saa tarvitsemansa ympärivuorokautisen avun sijaan apua vain kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja senkin vain arkipäivinä. Muut ajat Pirkko joutuu sinnittelemään ilman apua sängyssä maaten ja ikääntyneen äidin satunnaisen avun varassa.
Samassa kunnassa asuva Kalle istuu myös pyörätuolissa, mutta tarvitsee apua kaupassa käynnissä ja kodinhoidollisissa tehtävissä. Hän saa myös 40 tuntia apua viikossa, mikä riittää hänellä myös harrastuksiin.
Johtopäätös: Pirkko ja Kalle eivät ole yhdenvertaisessa asemassa oman näköisen elämän toteutumisessa, vaan sama apu johtaa toisen kohdalla kohtuuttoman hankalaan tilanteeseen. Sen vuoksi laissa tulisi säätää erityisesti vaikeimmin vammaisten ihmisten palveluista.
– Vaarana on, että yhdenvertaisuuden nimissä kaikille annetaan samaa, saman verran. Tämä johtaa siihen, etteivät palvelut kohdistu yksilöllisen tarpeen mukaan. Haluamme vammaispalveluilla edistää tosiasiallista yhdenvertaisuutta, joka edellyttää vaikeimmin vammaisten ihmisten kohdalla oikeutta saada tarvettaan vastaavasti enemmän apua. Tämä on positiivista erityiskohtelua, joka ei toteudu ellei sitä ole turvattu lailla, Akaan-Penttilä selventää.
Kommentit
Kaikille samaa vai kaikille tarpeen mukaan?
Elina Akaan-Penttilän huoli on aiheellinen, mutta ydinkysymys minusta on väärin asetettu.
Näyttää siltä, että ollaan huolissaan, että epätasa-arvo lisääntyy? Ikäänkuin nyt vallitsisi tasa-arvoinen kohtelu ja palveluita saisi tarpeenmukaisesti, mikäli henkilöllä on vaikeavammisen status?
Kohta 20-vuotta omaishoitajana näitä asioita pyöritelleenä, alalla toimineena sekä yhdenvertaisuus-lainsäädäntöön liittyvässä kehittämistyössä toimineena voin sanoa, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin yhdenvertainen.
Toinen kysymys on sitten se, mennäänkö nyt eteenpäin lakimuutoksen myötä vai kymmenen vuotta taaksepäin, vaikka lainsäädäntöä on väännetty kuin Iisakin kirkkoa oikeudenmukaisempaaan suuntaan.
Yleinen ilmapiiri ja - asenteet ovat viimeaikoina menneet täysin ääripäähän aiemmasta.
Näyttää selkeästi koventuneelta, kaventuneelta ajattelulta, joka johtaa syrjivään suuntaan ylimmältä poliiittiselta johdolta tuen saaneelta päätöksenteolta ja lainsäädännöltä.
Nähtäväksi jää, miten lainsäädäntö ja positiivisen syrjinnän mahdollistava lainsäädäntö toteutuu käytännössä? Ei näytä hyvältä tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä. Vaalien kautta tilanne voi hiukan muuttua, mutta en kyllä tällä hetkellä näe sitä todennäköisenä. Toivottavasti kuitenkin olen väärässä!
Ei nimimerkkiä • 24.11.2015, klo 20:23
En ymmärrä
Myönnän, etten tiedä kovinkaan paljon kuntien tekemistä henkilökohtaisen avun päätöksistä ja Elina Akaan-Penttilä ammattinsa myötä tietää niistä varmasti enemmän. Onko esimerkin kaltaiset päätökset jo todellisuutta vai onko esimerkki vain Elina Akaan-Penttilän mielikuvitusta?
Mikäli se on vain mielikuvitusta, niin se mielestäni aliarvio sosiaalityöntekijöiden ammattitaitoa. Sosiaalityöntekijät esimerkin mukaisessa toiminnassa eivät ymmärtäisi vammaisten henkilöiden yksilöllisiä tarpeita, vaan luulisivat, että jokainen vammainen tarvitsee yhtä paljon apua. Toki varmasti maastamme löytyy henkilöitä, jotka kuvittelevat, että vammaiset ovat kaikki samanlaisia tai ainakin heitä kaikkia tulee kohdella samalla tavalla. En yhtään epäile, sen verran olen sen kaltaista ajatusmaailmaa viime vuosina nähnyt ymmärilläni.
Mitä on positiivinen erityiskohtelu ja milloin se toteutuu oikeudenmukaisesti? Oma vastaukseni kysymykseen lähtee siitä, että vammaiset henkilöt ovat yhdenvertaisia lain edessä. Yhdenvertaisuus toteutuu vain, mikäli jokaisella vammaisella on samanlaiset mahdollisuudet yksilöllisiin tarpeen mukaisiin palveluihin. Mikäli lainsäädännöllä rajataan, että tietyllä ryhmällä, esim. vaikeavammaiset, ei ole oikeutta saada palveluja yksilöllisen tarpeen mukaan, vaan lainsäätäjä määrittelee mitkä ovat ne palvelumuodot, joilla heidän tarpeensa tyydytetään, ei todellisuudessa saavuteta yhdevertaisuutta. Vaikka ulkopuolisen näkökulmasta palvelu olisi positiivista erityiskohtelua ja näin ollen vaikeavammaisten parhaaksi.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa nykyinen vakiintunut käytäntö järjestää vaikeavammaisten henkilöiden palveluasuminen. Monien vaikeavammaisten henkilöiden palveluasuminen on järjestetty niin, että henkilön käytössä on esteetön asunto ja siihen liittyvät palvelut ns. palvelutalossa. Käytännössä kunnat ovat tehneet ko. päätökset kirjauksella "myönnetään palveluasuminen" , sisältöä ei ole määritelty päätöksessä mitenkään. Vaikeavammainen henkilö on muuttanut palvelutaloasuntoonsa ja kuvittelee saavansa tarvitsemansa avun 24/7 paikalla olevalta henkilökunnalta. Käytännössä palvelultalolla on kuitenkin täysin vapaat kädet tuottaa sisällöltään sellaista palveluasumista kuin se taloudellisista intresseistään käsin haluaa. Monesti vain perustarpeet.
Kun palvelutaloasunnossa asuva vaikeavammainen henkilö voi käyttää ainoastaan palvelutalon henkilökuntaa toimissa jotka tapahtuvat hänen kodissaan ja kun näiden toimien sisältö on rajattu perustarpeisiin, jää osa välttämättömistä avuntarpeista täysin tyydyttämättä näiden vaikeavammaisten henkilöiden kohdalla. En mitenkään voi pitää nykyistä tilannetta vaikeavammaisten henkilöiden kohdalla positiivisena erityiskohteluna. Enkä voi täten yhtyä Elina Akaan-Penttilän vaatimukseen, että nykyinen käytäntö pitäisi turvata myös uudessa vammaislainsäädännössä.
Elina Akaan-Penttilä kirjoittaa, että mikäli vaikeavammaisia ei erotella omaksi ryhmäkseen, on vaarana, että kaikille annetaan samaa. Nyt vaikeavammaiset ovat laissa omana ryhmänään ja palvelutaloasumisessa annetaan kaikille samaa, perustarpeet. Jokin tässä Elina Akaan-Penttilän ajatusmaailmassa ei kohtaa todellisuudessa.
Ei nimimerkkiä • 01.10.2015, klo 17:05