Laulu helkähtää pyörätuolistakin (katso video jutun lopussa)
Vantaalainen Leena Hästbacka sairastui polioon ennen kuin hän oppi kunnolla kävelemään. Nyt jalkojen virkaa toimittaa pyörätuoli. Sillä Leena on kelannut myös suuren yleisön tietoisuuteen Voice of Finland Senior -kilpailussa.
Rivitalon ovelle johtaa ramppi. Ovenpieltä reunustavat syreenit, jotka kukkivat kauneimmillaan juhannuksen alla.
– Tuoksu vie minut joka vuosi takaisin lapsuudenmuistoihin Viitasaarella, asunnon emäntä Leena Hästbacka paljastaa myöhemmin.
– Muistoja enempää en sinne kuitenkaan kaipaa, elämäni on nyt täällä pääkaupunkiseudulla, sano hän. Koti, johon on tehty esteettömyyttä parantavia muutoksia, on hänelle tärkeä paikka.
Polio (ja jalat) kulkee mukana
Leena syntyi Viitasaarella vuonna 1950 perheen kolmanneksi lapseksi. Poliovirus riehui silloin kovana ympäri Suomea. Leenakin sairasrtui vain seitsemän kuukauden iässä.
– Olin juuri oppinut seisomaan ja valmis lähtemään liikkeelle. Yhtäkkiä jalat olivat pettäneet altani kerta toisensa jälkeen. Äitini ei jäänyt ihmettelemään vaan soitti Arvo Ylpölle, joka totesi minut ”selväksi tapaukseksi”. Kävin sittemmin hoidossa Lastenlinnassa ja -klinikalla Helsingissä 12-vuotiaaksi asti.
Liekö sairaudesta poikinut sisu tai syntymästä saatu elämänasenne syynä, mutta Leena kutsuu itseään sitkeäksi naiseksi, joka pystyy mihin tahansa.
– Isäni teki minulle ensimmäiset kainalosauvat, jotka sopivat tarvittaessa vaikka pesismailaksi. En ole eläissäni jäänyt polion takia mistään paitsi. Olen viettänyt tavallisen lapsuuden ja nuoruuden, saanut perheen ja tehnyt töitä. Olen matkustanut ympäri maailmaa ja ajanut autoa iät ajat.
– Toki olen oppinut iän myötä, että minun ei myöskään ole pakko tehdä mitään, jos ei huvita. Osaan aivan hyvällä omallatunnolla maata sohvalla ja räkiä kattoon, Leena irvailee.
Nivelrikko vei eläkkeelle
Kainalosauvoja Leena käytti apuvälineenään vielä pitkälle aikuisuuteen. Molempiin olkapäihin pääsi kehittymään nivelrikko. Se oli Leenalle kova paikka.
– Kaaduin työmatkalla, ja kiertäjäkalvosin repesi olkapäästä. Ensimmäiset kymmenen vuotta kaatumisen jälkeen sujui ihan hyvin, mutta sitten vaivat uusiutuivat. Loppujen lopuksi olkapäävaivat äityivät niin pahoiksi, että jouduin jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle vuonna 2003.
Nivelrikko vaivaa Leenaa edelleen, ja kipu tulee sykleissä. Neljä vuotta sitten luudutettu ranne on osaltaan vienyt kipua pois. Erityisen iloinen hän on pyörätuolistaan, jolla liikkuminen sujuu helposti.
– Kädet toimivat nyt ihan hyvin: pystyn kelaamaan vaivatta ja tarvittaessa antamaan nyrkistäkin. Vaikeinta on käsien nostaminen yläasentoon, mutta sitä varten kotona on tehty muutoksia. Ja onhan minulla Hanna (henkilökohtainen avustaja).
Toimivan arjen puolesta
Leena on asunut nykyisessä omistusasunnossaan vuodesta 1983 lähtien ja viimeiset kolme ja puoli vuotta yhdessä avomiehensä Jukan kanssa. Ja sitten on tietysti Onni, 14-vuotias tiibetinspanieli. Lähellä asuvat myös kaksi tytärtä ja viisi lastenlasta, jotka mielellään käyvät mummin luona.
Leenan apuna arjen askareissa on toiminut jo seitsemän vuoden ajan Hanna, joka arkipäivä aamuyhdeksästä kolmeen.
– Sovimme toisillemme kuin nyrkki silmään. Hanna on rauhallinen ja kaikin puolin aivan ihana, minä taas tällainen vähän temperamenttisempi; itken ja nauran ja joskus yhtä aikaa. Vietämme niin paljon aikaa yhdessä, että on tärkeää, että uskallamme tuoda esille myös eriäviä mielipiteitä.
Leena on kuitenkin joutunut myös taistelemaan oikeudestaan avustajaansa. Ranneleikkauksen jälkeisen kuntoutusajanjakson jälkeen kaupunki oli päättänyt, että avustajan tarve lasketaan lähes puoleen eli 16 tuntiin.
– Taistelin pitkään ja aina hallinto-oikeuteen asti, että sain pidettyä tuntimäärän kolmessakymmenessä. Voitin, mutta mielenterveys oli kovilla. Eikä taisteleminen tunnu tähän päättyvän. Nyt minua, ja monia muitakin, hämmästyttää Kela-kyytien erittäin huono saatavuus inva-autojen osalta,, Leena huokaa.
Esteitä pois kodissa
Koti on Leenalle todella tärkeä paikka. Onni-koira on helppo päästää ulos aidatulle pihalle, ja terassilla Leena kasvattaa yrttejä, perunoita ja kukkia ja seuraa vuodenaikoja.
– Olen henkeen ja vereen luontoihminen. Kun jalat vielä kantoivat, kävin marjassa ja sienestämässä ja vielä sitten, kun jalat eivät oikein kantaneetkaan, keräsin vaikka ryömien. Pyörätuolilla en enää pääse metsään, mutta pääsen kuitenkin metsän laitaan ihan kotiovelta, ja Hanna ottaa sitten minulle luontokuvia kohteista, joita en itse pääse näkemään.
Asuntoon on tehty vammaispalvelun toimesta joitain muutoksia esteettömyyden takaamiseksi: uunia on laskettu alemmaksi, kylpyhuoneen ovea suurennettu ja ramppi rakennettu. Koti on kaikin puolin toimiva ja siksikin pelko sen menettämisestä saa Leenan vakavaksi.
– Ensimmäistä kertaa elämässä olen huolissani siitä, riittääkö eläkkeeni elämiseen.
Laulun lahja
Leenan kodissa löytyy tilaa myös rakkaimmalle harrastukselle, laulamiselle. Leena
on keikkaillut työn ohella, esiintynyt televisiossa, laulellut omaksi iloikseen ja osallistunut kilpailuihin. Sen sijaan laulutunteja hän ei ole ottanut koskaan.
– En laula korkealta tai kovaa, mutta sitäkin enemmän tunteella. Ja olen valtavan kriittinen omaa ääntäni kohtaan!
Viimeisenä kruununa ja kunnianosoituksena Leena sijoittui tänä keväänä ensimmäisessä Voice of Finland Senior -kilpailussa kolmanneksi.
– Sain ohjelman myötä niin paljon faneja, että perustin facebookkiin uuden tilin ”Hästbacka Leena laulaa”, jossa laulan karaoketaustojen kanssa fanien toivebiisejä.
Jos Leena vielä jotain toivoo laulun saralla, olisi se mahdollisuus tehdä omakustanne.
– Veljeni Rami kuoli Alzheimeriin vain 62-vuotiaana. Hän oli ammattimuusikko ja häneltä jäi paljon hienoja tekstejä, jotka haluaisin levyttää.
Leena käy karaokelaitteensa ääreen ja antaa ääninäytteensä. Huoneen seinällä on muistoja: kirpputorilta ostettu Elviksen taulu, ystävien kannustusplakaatteja sekä yksi ylitse kaiken – Michael Monroen punainen viuhka.
Teksti Hanna Ojanpää
Kuva Eemeli Sarka
Leenan laulua pääset kuuntelemaan tästä.