Tohtoriksi syksyllä väitellyt Elisabeth Hästbacka uskoo mahdollisuuksiin esteiden sijasta. Väitöskirjan aiheena oli vammaisten ihmisten osallisuus yhteiskunnassa.

Vaasan kaupungin esteettömyyskoordinaattorina työskentelevä Elisabeth päättää työpäivänsä.
– Nautin, kun teen vain yhtä työtä tällä hetkellä. Etenkin viime syksy oli tiukka rutistus, kun tein väitöskirjaani valmiiksi päätyöni ohella. Keittiön pöydän ääressä tuli istuttua tunti, jos toinenkin tietokonetta naputellen, Elisabeth naurahtaa.

Uudet tutkimusaiheet viriävät jo mielen perukoilla. Työ esteettömyyskoordinaattorina ruokkii niitä. Osa työtä on myös sihteerin rooli Vaasan kaupungin vammaisneuvostossa.
– Esteettömyys liittyy liikkumiseen, näkemiseen, kuulemiseen ja kommunikointiin, ja se koskettaa kaikkia. Se liittyy myös turvalliseen ympäristöön, jolloin mukaan tulevat esimerkiksi talvikunnossapidon kysymykset, Elisabeth kuvailee rakastamaansa työtä.

Lisää tietoisuutta

Elisabeth eli lapsuutensa ja nuoruutensa Kruunupyyn kuntaan kuuluvalla Teerijärvellä. Hän syntyi vuonna 1985 kaksikieliseen perheeseen, jossa äiti on suomenkielinen ja isä ruotsinkielinen. Vanhemmat ovat alusta lähtien kannustaneet ja tukeneet molempia lapsiaan.

Vielä lukioikäisenä Elisabeth Hästbacka ei tiennyt, mihin ammattiin hän haluaisi opiskella. Yksi toive oli alusta alkaen selkeä. Hän halusi hyödyntää omaa kokemuspohjaansa vammaisena henkilönä muiden auttamiseksi ja asioiden edistämiseksi. Syksyllä 2021 sosiaalipolitiikkaa opiskellut Hästbacka väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Åbo Akademista.

Sähköpyörätuolilla liikkuvalla Elisabethilla on synnynnäinen luuston haurauden sairaus, osteogenesis imperfecta (OI). Siihen kuuluvat jo vähäisistä vammoista syntyvät luunmurtumat ja vaikea-asteisimmissa muodoissa myös lyhytkasvuisuus. Elisabeth on pituudeltaan alle metrin mittainen. Sairauteen liittyy hänen tapauksessaan myös molempien korvien kuulonalentuma, joiden vuoksi hän käyttää kuulolaitteita.

– On tärkeää lisätä tietoisuutta vammaisuudesta ja on myös tärkeää, että muut vammaiset henkilöt ja etenkin nuoret kuulevat ja näkevät esimerkkejä, joissa elämän tavoitteita on mahdollista saavuttaa. Itsellenikin esikuvat ovat olleet tärkeitä. On ollut kannustavaa kuulla henkilöistä, jotka ovat hankkineet ajokortin, koulutuksen ja työpaikan riippumatta siitä, käyttivätkö he esimerkiksi pyörätuolia tai eivät. Kaikki nämä olen aikanaan onnistunut hankkimaan myös itse.

– Julkisuudessa haluan tuoda esiin asioita työstäni ja tutkimuksestani. Ehkä sillä tavalla voin tietoisuutta lisäämällä vaikuttaa asenteisiin ja toimia samaistumispintana muille.

Ensimmäiset vuodet Elisabeth teki väitöskirjaansa palkattuna tutkijana. Sen jälkeen hän jatkoi työtä vielä muutamia vuosia stipendirahoituksella. Vuoden 2019 alussa hän huomasi kiinnostavan työpaikkailmoituksen.
– Vaasan kaupunkiin haettiin esteettömyyskoordinaattoria. Paikka oli unelmieni työpaikka, sillä oman alani töitä ei tule usein tarjolle, ei etenkään Pohjanmaalla, jossa viihdyn erinomaisesti. Väitöskirjatyöni oli loppuvaiheessa, joten ajattelin, että paikkaa on haettava nyt tai ei koskaan.

Haku eteni, ja Elisabeth sai työpaikan. Hän aloitti työn esteettömyyskoordinaattorina huhtikuussa 2019, ja väitöskirjan teko jatkui päätyön ohella. Lopulta se valmistui menneenä syksynä.
– Väitöstilaisuus ja etenkin ilta oli yksi elämäni hienoimmista hetkistä ja olen siitä valtavan onnellinen ja kiitollinen, Elisabeth kertoo.

Neljä näkökulmaa vammaisten henkilöiden osallisuuteen

Tutkimuksessaan Elisabeth tarkasteli vammaisten henkilöiden osallisuutta neljästä eri näkökulmasta: tieteellisen tutkimuksen, poliittisen, vammaissosiaalityön ammattilaisten ja vammaisten henkilöiden omasta näkökulmasta. Tutkimuksessaan hän vertaili neljää näkökulmaa keskenään.

– Puhuttaessa vammaisista henkilöistä puhutaan hyvin heterogeenisestä eli moninaisesta joukosta. Kun tutkimuksen aiheena oli osallisuus yhteiskunnassa, nousivat yhdenvertaisuus, itsemääräämisoikeus ja työelämään osallistuminen tärkeinä asioina esiin kaikissa tarkastelluissa näkökulmissa, Elisabeth kertoo.

Mielenkiintoiseksi seikaksi hän nostaa perhe-elämän, joka tuli esiin ainoastaan vammaisten henkilöiden omasta näkökulmasta. Vammaisten henkilöiden perhe-elämää ei sivuttu tieteellisessä, poliittisessa tai ammattilaisten näkökulmassa lainkaan, vaikka se vammaisten henkilöiden omassa näkökulmassa tuli esiin tärkeänä yhteiskuntaan osallistavana tekijänä.

– Perhe-elämän mainitsemattomuus kolmessa näkökulmassa ei ehkä varsinaisesti yllättänyt, sillä aihe on noussut agendalle vasta viime vuosina. Edelleen on yleistä, että vammaisia henkilöitä ei ajatella perheellisinä, vaikka uuden sukupolven kasvattaminen on vahva osa yhteiskuntaan osallistumista, hän taustoittaa.

Valmiutta kehittää vammaispalveluja

Tutkimuksessaan Elisabeth halusi myös tuoda esiin asioita, jotka voivat olla vammaiselle henkilölle joko esteitä tai mahdollisuuksia. Esteiden osalta esiin nousivat esimerkiksi työllistymisen vaikeudet sekä kielteiset asenteet ja ympäristön esteellisyys, kun taas vammaisten henkilöiden oikeudet ja vammaispalvelut nähtiin tärkeinä osallisuuden mahdollistajina.

Yhteiskunnallisen osallisuuden edistämiseksi sekä ammattilaiset, että vammaiset henkilöt kaipasivat kuitenkin vammaispalvelujärjestelmään lisää joustavuutta ja resursseja. Monet teemat toistuivat kaikissa neljässä näkökulmassa, mikä osoitti, että maaperä olisi hedelmällistä vammaispalvelujen kehittämiselle.

– Olisi hyvä, jos vammaiset henkilöt pääsisivät enemmän mukaan vaikuttamaan päätöksentekoon, kuten myös esteettömyyden kehittämiseen esimerkiksi vammaisneuvostojen, järjestöjen ja kokemusasiantuntijoiden kautta. Koska yhteistä näkemystä on tutkitusti olemassa, olisi tärkeää, että sitä hyödynnettäisiin.

Väitöskirjastaan Elisabeth toivoo olevan hyötyä vammaispoliittiseen kehitykseen ja vammaisten oikeuksien edistämiseen.

Teksti ja kuva Hanna Hattar