Sopivaa työtä juuri minulle?

Vammauduin äkillisesti seitsemän vuotta sitten, 25-vuotinen työura vielä horisontissa siinnellen. Aluksi olin pyörätuolissa. Siitä pääsin horjuville jaloilleni melko nopeasti, ja sitkeän kuntoutuksen jälkeen merkittävin haitta on vasen käsi, joka ei toimi. Liikuntarajoitteeni oli kuitenkin silloiselle työnantajalleni liikaa, ja jouduin kolmisen vuotta sitten lähtemään vakituisesta työpaikasta. Valitettavasti vastoin yleistä (?) luuloa työnantaja voi Suomessakin irtisanoa pitkittyneen sairauden tai alentuneen työkyvyn takia. Minun tapauksessani tulkinnanvaraa oli lähinnä kysymyksestä, kuinka pitkää sairauslomaa työnantajan pitäisi sietää. Oikeudessahan sitä piti sitten selvitellä. Ammattiliitto tuli onneksi apuun.

Mutta lähdettävä oli, vaikkakin korvaus taskussa. Oli kova paikka siirtyä takaisin pätkätyöelämään uran siinä vaiheessa, kun opiskelija- ja ikätoverit napsivat erilaisia päällikönpaikkoja mediassa. Vasta paljon myöhemmin tajusin, ettei minun tarvitse vertailla itseäni keneenkään, vaan minun elämänpolkuni meni nyt näin. Ystävien ja tuttujen avulla sain ensin työkokeilu-, sitten osa-aikaisen työpaikan. Molemmat paikat opettivat paljon, viihdyin kivojen työkaverien seurassa ja tulin toimeen yhdistellen eläkettä ja osa-aikaista palkkaa. Molemmissa paikoissa oli kuitenkin se huono puoli, että jo etukäteen oli tiedossa, että mitään jatkoa ei löydy sen jälkeen, kun a) eläkeyhtiön maksama kuntoutustuki työkokeilun ajalta ja b) koordinoimani hanke loppuu.

Kaiken kokemani jälkeen ei liene ihme, että ammatillinen itsetuntoni oli ottanut hieman osumaa. Tämä ei ole maksettu mainos, mutta pääsin talvella mukaan Invalidiliiton Sopivaa työtä kaikille -hankkeeseen, jossa minulle osoitettiin oma työkykyvalmentaja. Ensimmäiseen tapaamiseen menin aivan hartiat lysyssä. Valmentaja möyhi minusta esiin kadonneen itsetunnon ja vahvuuteni. Kohtuullisen pian pystyin näkemään, että tunnelin päässä on valoa, joka ei välttämättä ole juna!

Nyt 46-vuotiaana, minua odottaa kenties vielä jonkin mittainen ura valtionhallinnossa, sillä pääsin osa-aikaiseen työhön eräässä ministeriössä. Toivoin voivani kirjoittaa tämän kolumnin ensimmäisistä kuukausistani tuossa työssä, mutta tuli eräs pikku pandemia väliin ja pääsen aloittamaan elokuussa.

Mitä tästä kaikesta opin, life coachien ja työkykyvalmentajien avulla ja myös omaa psyykettäni tutkiskellen? Olen luullut olevani pahemman laatuinen sohvaperuna, mutta ilmeisesti olenkin ns. aktiivinen ihminen. No, rajoitteeni on lähinnä kädessä, mutta kaikki, mitä kunnon rajoissa pystyy tekemään, kannattaa tehdä, on se sitten työtä, vapaaehtoistyötä tai muuta aktiivisuutta yhteiskunnassa. Kaikki näyttää hyvältä cv:ssä, jota täytellessä kävin myös Invalidiliiton kursseja vammaisten ihmisten oikeuksista. Ilman niitä en olisi edes tajunnut lähteä hakemaan mitään oikeutta irtisanomiseni jälkeen.

Lisäksi on kolme asiaa, joissa ratkaisun avaimet piilevät ja joita en omien kokemuksieni valossa voisi painottaa enää enempää: omat verkostot, palkkatuki ja ammattitaito. Ammattiosaaminen ei häviä mihinkään, vaikka fyysisesti olisikin vaikeampaa selvitä joistakin yksittäisistä tehtävistä. Onneksi koko ajan on enemmän työnantajia, jotka ymmärtävät tämän.

Juttu on alunperin julkaistu Helsingin Invalidien Yhdistys ry:n (HIY) Täyttä elämää -jäsenlehdessä.

Jaa uutinen

Kommentoi