Ilman esteettömyyttä en pystyisi olemaan hyvä ja osallistuva isä
Henry Manni, 30-vuotias lohjalainen ratakelaaja, paralympiamitalisti ja perheenisä, viettää kilpailemisen vastapainona perhearkea. Perheeseen kuuluu avovaimo Sonja ja kolmevuotias tytär Aurora. Heitä yhdistää perheenä halu elää hetkessä ja vapaus tehdä nopeitakin muutoksia suunnitelmiin. Henry haluaa olla niin paljon kuin mahdollista mukana Auroran arkisissa askareissa oli se sitten yhdessä lukemista tai leikkimistä, kaupassa tai leikkipuistossa käymistä.
”Haluan luoda Auroralle käsityksen, että pyörätuoli ei estä täysipainoista elämää, ja siinä istuenkin pystyy olemaan samalla tavalla osa yhteiskuntaa, aivan kuin kaikki muutkin. Esteettömyys on tosin vaatimus tälle kaikelle”, painottaa Manni.
Suomessa on vielä paljon paikkoja, joihin olisi kiva mennä yhdessä, mutta apuvälineen kanssa sinne vain ei pääse. Esimerkiksi upottavalla turvahiekalla varustetut leikkipuistot ovat sellaisia, joihin pyörätuolin kanssa ei ole asiaa. Keulimalla toki voi päästä lyhyen matkan etenemään, mutta kiinnijäämisen riski on suuri. Silloin osallistuminen leikkeihin jää, ja yhteisiä kokemuksia ei synny. Auroran täytyy leikkiä yksin tai vaihtoehtoisesti Sonjan täytyy olla mukana.
”Esteettömyys on ihmisoikeuskysymys. Ilman esteettömyyttä en pystyisi olemaan hyvä ja osallistuva isä, joka on mukana perheen yhteisissä riennoissa. Myös parisuhteen kannalta on olennaista, että vanhemmat ovat kummatkin tasa-arvoisia ja pystyvät huolehtimaan lapsistaan. Toki perheet voivat sopia kukin järjestelyt eri tavoin, mutta itse haluan olla yhtä suuri osa Auroran elämää kuin mitä hänen äitinsä Sonjakin on”, sanoo Henry Manni.
Lapsella on oikeus leikkiä ja olla yhdessä molempien vanhempiensa kanssa
Esteettömyyttä voidaan tarkastella niin isän kuin perheen näkökulmasta, mutta tärkeää on huomioida myös lapsen näkökulma ja lapsen oikeudet. Henry painottaakin, että Auroralla on oikeus päästä harrastuksiin ja leikkeihin mukaan myös äidin ollessa töissä. Sonja-vaimolla on vaativa työ lääkinnällisen tekniikan tuotekehityksen parissa, jolloin Henryllä on paljon aikaa Auroran kanssa kaksin.
”Esteettömyys on vaatimus sille, että pystyn menemään kaksin Auroran kanssa ja olemaan isä siinä missä kaikki muutkin. Totta kai haluan osallistua vielä keskivertoisää enemmän, sen verran olen urheiluhenkinen. Toisaalta osallistuminen on minulle äärimmäisen tärkeää. On siis tärkeää minulle, Auroralle ja Sonjalle, että pääsen ja kykenen osallistumaan.”
Henry kertoo esimerkin kevään Tallinnan matkalta.
”Menimme nukkemuseoon, mutta museon esteettömyys olikin niin heikkoa, että jouduin jäämään museon kahvilaan juomaan kahvia tyttöjen mennessä varsinaisesti museoon. Tästä huolimatta täytyy kuitenkin todeta, että yleensä ottaen Tallinnassa esteettömyys on todella hyvällä tolalla ja monesti tilanne on parempi kuin Suomessa.”
Paljon on hyvää, mutta työtä on vielä paljon jäljellä
Millaisena Henry Manni sitten näkee esteettömyystilanteen Suomessa vanhemman näkökulmasta, jos ajatellaan mahdollisuutta leikkiä, harrastaa ja viettää perhearkea.
”Uudet leikkipuistot tehdään usein alustalle, jolla on mukava liikkua myös pyörätuolilla. Uudet rakennukset ovat pääsääntöisesti vähintään kelvollisia esteettömyydeltään. Jotta esteettömyys voisi toteutua täysin, pitäisi koko yhteiskunnan olla täysin esteetön.
Joissakin asioissa mennään valitettavasti huonompaan suuntaan. Esimerkiksi lentokentällä pysäköinti muuttuu maksulliseksi, mikä heikentää meidän vammaisten edellytyksiä matkustaa. Meillä kaikilla ei ole edellytyksiä tulla julkisilla kaikki matkatavarat mukana. Monet sanovat tuohon, että onhan vammaisilla taksipalvelut. Kaikilla ei välttämättä näin ole. Etenkään talvella ei auton jättäminen lentokentän kaukaisimpaan, siihen halvimpaan parkkiin ole mahdollinen, sillä sieltä lumessa kelaaminen terminaaliin on mahdotonta. Olen todella huolissani myös uuden vammaispalvelulain vaikutuksista meidän vammaisten elämään.”
Henry Manni puhuukin mielellään esteettömyydestä ja pitää tiedon välittämistä ensiarvoisen tärkeänä.
Hän ymmärtää, ettei kaikkia kansallispuistoja yksinkertaisesti voi lanata tasaiseksi ja asfaltoida, eikä tietenkään tarvitse. Siellä on haastavia reittejä, mutta on myös paljon hiekkapohjalla olevia hyviä reittejä. Näistä olisi todella tärkeää vain tietää. Samaa asiaa Manni painottaa esimerkiksi urheiluseurojen ja yritysten kohdalla. Yksittäinen seura, kuntosali tai ravintola ei välttämättä voi mitään sille tilalle, jonka kaupunki heille antaa käyttöön tai milloin tila on rakennettu. Mutta jokainen seura tai yritys voisi tehdä nopean esteettömyyskuvailun tilasta omille verkkosivuilleen. Sen tekemiseen löytyy valmis pohja paralympia.fi-sivustolta.
Esteettömyyskuvailussa sananmukaisesti kuvaillaan tilan esteettömyys: kerrotaan mistä ovesta tullaan sisälle, onko kynnystä, onko ovi sähköisesti vai manuaalisesti avattava. Onko reitillä ovelta harrastussaliin esteitä, kuten portaita tai muuta. Onko tilassa esteetöntä vessaa jne. Lyhyelläkin kuvauksella pystyy päättelemään sen, pääseekö mukaan vai ei. On sitten kyse vammaisesta vanhemmasta tai vammaisesta harrastajasta.
”En toivo, että esimerkiksi kuntosali tai kaupungin leikkipaikka määrittää minun puolestani, pääsenkö sinne vai en - onko tila esteetön vai ei. Esteettömyyskuvailun ansiosta voin peilata kuvausta omaan toimintakykyyni ja päättää itse, haluanko lähteä kokeilemaan vaiko en.”
Niin vammaisilla lapsilla kuin myös vammaisilla vanhemmilla on oikeus elää täysipainoista elämää ja päästä harrastus- ja leikkipaikoille. ”Ei muitakaan ihmisryhmiä voi rajata pois, joten miksi meidät saisi”, huomauttaa Manni.
Kuva kevään Tallinnan matkalta Tallinnan eläintarhasta, joka on muuten todella hyvä pyörätuolin kanssa mennä!
Teksti: Markus Pitkänen
Kuvat: Henry Mannin kotialbumi