Etusivulle

Osaanko hävetä itseäni tarpeeksi?

On totta, että olen ensimmäisen maailman köyhä ihminen, en tappele toisten kaltaisteni kanssa leivästä, jota ei oikeasti ole. Olisiko osani hyväksyminen helpompaa, jos olisin siinä tilanteessa? Ettei olisi oikeasti mitään? Olisinko silloin parempi köyhä ihminen?

Kaapissa ammottava tyhjyys on kuitenkin minulle tuttua. Käytän teepusseja niin kauan, kunnes niistä on kadonneet viimeiset värit ja voin vain kuvitella keitettyyn veteen vaikkapa sitruunanmaun. Herään aamulla tietäen, etten syö tänäänkään mitään ja koitan keksiä tekemistä, jotta näläntunne pysyy loitolla. Vain tällaiseen mindfullnesiin jokaisella kaltaisellani on varaa. Viikonloppu on kamalin, yksikään ruokajono tai seurakunnan ilmaisruokapaikka ei ole auki, mistään en saa mitään, jos en pääse dyykkaamaan. Dyykkaaminen pyörätuolissa ei ole optio, joten mitä teen?

Sukulaiseni asuvat kaukana, en voi kutsua itseäni kylään. En voi myöskään kutsua itseäni kylään ystäville tai kavereille, heillä on tekemistä ja sitä paitsi hävettäisi liikaa. Häpeän muutenkin itseäni nykyään ihan älyttömistä syistä. Osaan hävetä itseäni jopa toisten puolesta, se on skilli, jonka olen oppinut näiden vuosien aikana. Voisinko laittaa sen CV:seeni? Ei, sekin hävettäisi paljon.

En pysty elämään ilman toisten ihmisten jatkuvaa apua

Olen 35-vuotias aikuinen ihminen, mutta en tunne itseäni aikuiseksi. En koe olevani erityisen lapsellinen ja vastuuton, vaan koen, ettei minun elämäni ole mitenkään minun hallinnassani. Varat, joilla tekohengitän itseäni kuukaudesta toiseen, määrittelevät minut ”yhteiskunnalliseksi lapseksi”. En pysty elämään ilman toisten ihmisten jatkuvaa apua. En pysty maksamaan omia kulujani, koska varani eivät siihen riitä. Nyt puhutaan perustarpeista, ei luksustuotteista. Puhutaan sähköstä, matkakortista, ruuasta, lääkkeistä.

Joudun turvautumaan isääni, joka maksaa sairaalamaksut ja matkakustannukset. Ilman isääni en varmasti kävisi edes lääkärissä, koska siihen ei olisi varaa. Häpeän ja pidän tarkkaa kirjaa siitä, paljonko olen hänelle velkaa. Aikuisethan maksavat velkansa takaisin – eikö niin? Takaraivossani tiedostan sen kamalan totuuden, että niin ei tule koskaan tapahtumaan. Minulla ei ole siihen mahdollisuutta. Olen ikuisesti lapsi, jonka tulevaisuudesta isä kantaa huolta. Sekin hävettää.

Vamma tai sairaus on suuri bisnes

Vielä tässä vaiheessa elämääni työllistän ihmisiä omalla vammallani ja sairaudellani. Olen yhteiskunnallinen hyödyke, vaikka monien mielestä täysin arvoton. Työllistän suoraan kaksi avustajaa. Sitten ne välilliset:

  • Sosiaalityöntekijät, palkanmaksu.
  • Virkamieslainsäädäntö ja kaikki se työ mikä tulee kunnalta ja valtiolta
  • Fysioterapeutit, kuntoutus, toimintaterapeutit, lääkärit, hoitajat, farmaseutit, lääketehtaat
  • Apuvälineteknikot, suunnittelijat, tehtaat jne.
  • Asuntojen tuottajat, rakentajat
  • Asumispalveluhenkilökunta - jos sellaista käyttää
  • Spesiaalipalvelut kuten vammaan/sairauteen liittyvät erikoisasusteet, vaatteet, tuet ja niiden kaikki tekijät ja suunnittelijat
  • Fysioterapialaitteistojen suunnittelijat ja tuottajat
  • Taksikuskit ja autokauppiaat


Nyt huomaatte miten suuri bisnes vamma/sairaus voi olla ja kuinka moni ihminen työllistyy sillä, nostaa palkkaa ja maksaa veronsa siitä. Vaikka minunlaiseni parasiitti on vain kuluttamassa sitä. Minunlaiseni hyödyke nähdään vain yhteiskunnallisena rasitteena, eikä sellaisena, mitä se todellisuudessa on. Ei sitä pidä juhlistaa tai antaa sen perusteella jotain statusta. Mutta voisiko syyllistämisen ja häpeän tunteen tuottamisen lopettaa?

Voisinko kenties saada enemmän varoja käyttööni, jotta koko aikuisikäni ei olisi yhtä häpeän tunnetta ja tietoisuutta siitä, ettei yhteiskunta näe työpanostani arvokkaana tai koulutustani houkuttelevana, jotta voisin elättää itseni? Voisiko vamman ja sairauden nähdä jonakin muuna kuin rumana asiana, josta ei saisi puhua?

Kyllä pyydän röyhkeästi lisää rahaa - se on köyhältä ihmiseltä julkea teko. Minun rahani eivät karkaisi veroparatiiseihin, eikä niillä osteltaisi turhia. Sen mitä saisin, käyttäisin elääkseni ihmisarvoista elämää Suomessa. Siihen minä pyydän verorahojasi.

Lue lisää Invalidiliiton toimeentulohaasteesta Invalidiliiton kotisivuilta >>

Jaa uutinen