Etusivulle

Rattijuoppo rikkoo kehon ja mielen

Tarja Utriainen sai aivovaurion puolitoista vuotta sitten jouduttuaan työmatkallaan rattijuopon yliajamaksi. Nyt hän elää päivä kerrallaan ja keskittyy kuntoutumiseen. Rattijuoppoa hän ei halua edes ajatella.

Oli tammikuun 24. päivä vuonna 2018, kun Tarja Utriainen lähti pyörällään työpaikaltaan Jyväskylästä kohti Vesangalla olevaa kotiaan. Puoliso Kari Utriainen oli jo kotona ja odotti häntä sauna lämpimänä.

Tarja oli puolimatkassa, kun elämä pimeni.

– Heräsin teho-osastolla aivovamman saaneena, selkä ja lapaluut murtuneena, jaloissa oli ruhjeita, enkä pystynyt näkemään toisella silmälläni. Kaikki oli sekavaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä, että päälleni oli ajettu takaapäin.

Tarjaa pidettiin muutama vuorokausi teho-osastolla ja kaksi viikkoa normaalilla osastolla.

Rattijuoppo oli jättänyt vakavasti loukkaantuneen Tarjan ojan penkalle ja paennut. Jonkun matkan päässä, lähellä Utriaisten kotitaloa, yliajaja oli suistunut ojaan, ja poliisit saivat hänet kiinni.

Kun Tarja pääsi sairaalasta kotiin, mikään ei ollut ennallaan. Hän eli kuin vuodepotilas, mutta vammautumisesta oli kulunut liian vähän aikaa, jotta perhe olisi saanut kodinhoitoapua. Kari otti töistä muutaman viikon vapaata ja jäi hoitamaan Tarjaa.

– Makasin päivät pitkä olohuoneen sohvalla, enkä pystynyt tekemään juuri mitään. Joka paikkaa särki, keskivaikeaksi todettu aivovaurio aiheutti oikealle ohimolle kovat pääkivut ja toinen silmä oli peitettynä kahdeksan kuukautta.

– Alussa kaikki oli hyvin sekavaa ja näin esimerkiksi lattian nousevan ja mattojen lentävän.

Tarjalla on syntyperäinen sydämen eteisvärinä, joka alkoi onnettomuuden jälkeen oireilla lisääntyvinä rytmihäiriöinä.

Kuntoutusta hänelle annettiin sairaalajakson aikana, mutta tällä hetkellä hän on omatoimisen kuntoutuksen varassa.

Pian liikkeelle

Kun kunto vähitellen koheni, Tarja alkoi könkätä kainalosauvojen ja tukiliivin avulla pihalle. Arkeen on pitänyt etsiä uusi rytmi, sillä kaikki käy nyt hitaammin ja levätä pitää vähän päästä. Myös kirjoittaminen ja puhuminen on vaatinut treenausta, sillä sanat ovat toisinaan kadoksissa.

Liikenteessä oleminen oli aluksi vaikeaa jopa Karin kyydissä.

– Aluksi kiersimme onnettomuuspaikan, ja myöhemmin, kun ajoimme siitä, pidin silmiä kiinni. Kertaakaan en ole pystynyt ohittamaan paikkaa ilman tunteita.

Tarja on sitkeä nainen, joka päätti määrätietoisesti edetä kohti trauman aiheuttamia pelkojaan. Viime syksynä hän alkoi harjoitella omatoimista bussilla kulkemista.

– Kun ensimmäisen kerran jouduin ylittämään tien, pelotti kauheasti. Kun olin päässyt reppuineni pysäkille, soitin Karille ja itkin. Onnistuin, itse!

Metsästä voimia

Ulkoilmaihmisenä Tarjasta oli ihanaa, kun liikkuminen vähitellen alkoi sujua. Pienet päivittäiset pihatyöt antavat paljon iloa.

Tarja sanoo onnettomuuden muuttaneen hänen persoonaansa ja arvojaan monella tavalla. Arki tuntuu entistäkin juhlavammalta. Pahimmasta shokista toivuttuaan hän alkoi toteuttaa haaveitaan.

– Olen aina halunnut opetella soittamaan! Kun olin siinä kunnossa, että pystyin kulkemaan itsenäisesti bussilla, aloin käydä pianotunneilla, silmä vielä laputettuna.

Kauan soittajaa odotellut piano piilottelee olohuoneen päätyseinän ovien takaa.

– Kun istun pianon ääreen ja alan lukea nuotteja, en pysty ajattelemaan muuta. Soittaminen tekee tosi hyvää aivoille.

Nyt on toteutunut toinenkin unelma, valokuvaaminen.

Elämä säilyi

Uudet mukavat harrastukset eivät poista elämästä tosiasiaa: humalassa ajanut kuljettaja on aiheuttanut Tarjalle vakavan aivovamman, jonka kanssa hän joutuu elämään lopun ikäänsä.

– On oltava aikamoinen kuminauha, asennetta vaaditaan ja sängystä on noustava ylös joka päivä. Kun on oikein paha olla ja kipuja paljon, taivaan isä antaa voimia.

Tarjalla on tapana kirjoittaa ajatuksiaan päiväkirjaan. Onnistumiset ja onnen hetket on tärkeä muistaa ja liioista vaatimuksista opittava luopumaan.

– Tulevaisuutta en voi suunnitella, sillä joskus yksittäinen päiväkin on pilkottava pieniin osiin, jotta selviytyy.

Moni rattijuopon uhrina vammautunut käy katkeria pohdintoja, miksi juuri minulle kävi näin.

– Olen silti yrittänyt ajatella myönteisesti, että olenpa onnekas, kun sain kuitenkin säilyttää liikuntakykyni.

Kokoaikatyölle hyvästit

Tarja on huomannut pystyvänsä jo pikkuhiljaa hyväksymään, mitä on tapahtunut. Suru nousee joskus pintaan odottamatta.

– Olimme kesällä ystäväni luona ja istuskelin kasvihuoneella, kun itku tuli yhtäkkiä valtavana. Kari tuli luokseni, itkimme yhdessä, ja se helpotti. Sain myös sanottua ensimmäisen kerran ääneen, että mulla on aivovamma. Ja sen perään pystyin sanomaan senkin, ettei kaikkea tarvitse jaksaa.

Ennen onnettomuutta hän työskenteli Jyväskylän vammaispalveluissa ja teki kotikäyntejä lyhytkasvuisten henkilöiden kodeissa. Hän on aina nauttinut työstään, joka on tuonut merkitystä elämään. Viime kesänä hän kokeili, sujuuko työssäkäynti edelleen.

– En voi mitenkään ajatella tekeväni enää kokopäivätyötä, sillä kotiin palattuani kivut, väsymys ja päänsärky ovat kovia.

Toiveena hänellä on, että pystyisi jatkossa tekemään töitä edes päivän viikossa.

Toukokuussa hän sai takaisin ajokorttinsa. Autoilu sujuu lyhyitä matkoja, mutta vie kaikki voimat ja pelottaa. Pyörän selkään Tarja ei ole noussut.

Koskettaa lähimmäisiä

Viimeiset puolitoista vuotta ovat olleet Tarjalle henkisesti raskaita aikoja. Koville ovat joutuneet myös puoliso sekä lähellä asuva tytär perheineen.

– Tämä ei ole yhden ihmisen juttu, vaan on vaatinut hyvin paljon läheisiltäni. Mieheni näkee tämän kaiken keskellä ne huonoimmat puolet, sillä väsyn helposti ja mielialat vaihtelevat laidasta toiseen.

Tarja ja Kari ovat olleet naimisissa 40 vuotta, onnellisesti.

– Tuntui ihanalta, kun Kari sanoi sairaalasta palattuani, että on onnellinen saadessaan minut tuohon sohvalle makaamaan, että hänen ei tarvinnut menettää minua.

Tyttären 10-vuotias tytär ja 2-vuotias poika tuovat erityistä valoa Tarjan arkeen. Perhe asuu lähellä, joten mummin kullat pääsevät usein ilahduttamaan.

Ikuiset haavat

Tarja ei halua käyttää voimiaan rattijuopon ajattelemiseen, vaan keskittyy elämiseen ja voimien keräämiseen.

– En halua tietää edes sen ihmisen nimeä, oikeuteenkaan en mennyt, vaan siellä olivat mieheni ja tyttäreni. En koe tarvetta keskittyä häneen, vaan mieluummin leivon kotona mustikkapiirakoita ja keräilen omenoita puutarhasta.

Tarja pitää vääryytenä, että vammautuneet uhrit menettävät vapautensa elämiseen, mutta rattijuoppojen rangaistukset ovat pieniä, ja nämä saavat ajokortin melko pian takaisin.

– Pitäisi myös miettiä, mitä rangaistuksen rinnalle, jotta tekijät saataisiin järkiinsä, etteivät he uusisi tekoaan, hän pohtii.

Tarja toivoo, ettei yksikään ihminen jättäisi ilmoittamatta, jos näkee humalaisen tarttuvan rattiin. Myös alkolukot pitäisi saada kaikkiin autoihin.

Tarja Utriainen kuntouttaa itseään keskivaikeasta aivovammasta. Ulkoilmaihmisenä hänen on helppo nauttia liikkumisesta ja pihapuuhista.

Estä päihtyneenä ajaminen!

Liikenneturvan Rohkee-kampanja kannustaa ihmisiä estämään päihtyneenä ajamisen. Kampanja pyrkii vaikuttamaan etenkin nuorisoon ja heidän sosiaaliseen ympäristöönsä. Viesti on mennyt hyvin perille, yhdeksän kymmenestä nuoresta on tietoinen kampanjasta, ja nuoret myös itse toivovat, että kaverit puuttuisivat, jos päähän pälkähtäisi lähteä kännissä rattiin.

– Ideana on, etteivät nuoret pidä päihtyneenä ajamista hyväksyttävänä, eivät lähde päihtyneen kuljettajan kyytiin, ja ottavat auton avaimet pois humalaiselta, joka aikoo liikenteeseen, viestintäpäällikkö Kaisa Hara toteaa.

Keskeistä rattijuoppouden torjumisessa on kiinnijoutumisen riski.

Poliisin tietojen mukaan päihtyneenä ajamiseen puuttuminen on selvästi lisääntynyt kännyköiden myötä.

Huumekuskeja on nyt liikenteessä enemmän, ja yhä useammin kuljettajan verestä löytyy sekä huumetta että alkoholia. Huumeiden mukaan tulo tekee ongelmasta monimutkaisen, sillä esim

Esimerkiksi piristeet aiheuttavat käyttäjässä äkkiarvaamattomuutta – rauhoittavat lääkkeet ja monet huumeet nukahtamisriskin.

Teksti ja kuvat: Sirpa Palokari

Kommentoi

Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).