Etusivulle

Miksi vammainen nähdään vain rajoitteensa kautta?

Ihmisellä on luontainen tarve kuulua erilaisiin ryhmiin ja olla osa yhteisöä. Kuuluvuuden tunne on yksi ihmisen olennaisista tarpeista, joiden täyttyminen on hyvinvointimme kannalta äärimmäisen tärkeää. Erilaisissa ryhmissä meillä on vaihtelevia rooleja ja juuri tämä roolien vaihtuvuus tekee meistä osaltaan eheän kokonaisuuden. Se sallii meidän näyttää ja kokea eri puolia itsestämme. Käytän liikkumisen apuvälineenä pyörätuolia. Se on näkyvä osa minua. Sen vuoksi minut nähdään ensisijaisesti rajoitteeni kautta.

Yhteiskuntamme näkee vammaisen vain vammaisena. Häneen liitetään rajoitteeseen liittyviä stereotypioita, eikä häntä, meitä, minua, nähdä yksilönä. Kyllä, minulla on vamma ja teen siihen liittyvää vaikuttamistyötä. Puhun kuitenkin myös mielenterveydestä ja seksuaalisuudesta ihan yleisellä tasolla, jolloin vamma ei liity esittämääni asiaan mitenkään.

Minua saatetaan tituleerata vammaisaktivistiksi silloinkin, kun en puhu vammaisuudesta. Olen tietoisesti yrittänyt päästä pois vammaisaktivistin roolista, ja pyrinkin mahdollisuuksien mukaan tituleeraamaan itseäni mieluummin vammaiseksi aktivistiksi, kuin vammaisaktivistiksi Sillä pyrin omalta osaltani purkamaan sitä, että minut nähtäisiin ensisijaisesti rajoitteideni kautta, eikä Pinjana, jolla on paljon annettavaa. Osa voi ajatella, että kyseessä on sanahelinä, kun puhutaan termistöstä. Ei se niin mene. Termit ja puhetavat luovat mielikuvia. Mielikuvat vaikuttavat käytökseen.

Se, että vammainen nähdään ensisijaisesti vammansa kautta, aiheuttaa hänelle hyvin suuria minäkuvan ongelmia. Kuinka paljon vamma oikeastaan määrittää häntä ja hänen elämäänsä? Mitä hänestä jää jäljelle, jos vamma riisuttaisiin hänen yltään? Vain yhden roolin omaamien ei tee ihmisen henkiselle tasapainolle hyvää. Vertaistuki on vammaiselle tilanteesta riippumatta tärkeää. Kaikilla ei vertaistuen kontakteja kuitenkaan ole. Silloin on ensiarvoisen tärkeää, että ihminen nähtäisiin muutenkin kuin rajoitteidensa kautta. Muuten henkilö voi kokea olevansa aivan yksin. Yksinäisyys on pahinta myrkkyä mielenterveydelle.

Medialla on tärkeä rooli vammaisten kuvaamisessa. Jotta vammaiset nähtäisiin muutenkin kuin ko. ominaisuuden kautta, täytyisi narratiiveja muuttaa. Sankaritarinoista, tai yleisesti rajoitteiden korostamisesta, tulisi luopua. Erilaisuudesta tulisi puhua avoimemmin ja kokemustoimijalähtöisesti esimerkiksi kouluissa ja muissa sosiaalisissa ympyröissä. Tilanteet, joissa vammainen itse saisi kertoa haluamansa asiat elämästään ja toimintakyvystään ja muut saisivat kysyä mietiskelemiään asioita, avaisivat silmiä erilaisuudelle ja sen monimuotoisuudelle. Ihmiset näyttäytyisivät paremmin kokonaisuuksina.

Yhteiskuntamme ongelma on se, että vammaiset nähdään usein rajoitteidensa kautta. Pahimmillaan se aiheuttaa kuulumattomuuden tunnetta ja yksinäisyyttä. Asiaa voitaisiin korjata monipuolistamalla kuvaa vammaisista, kertoa muitakin kuin rajoitteeseen liittyviä tarinoita.

Lue lisää avointa puhetta mielenterveydestä ja vammaisuudesta sivuiltani

Jaa uutinen

Kommentoi

Pakolliset kentät on merkitty tähdellä (*).